• Sivistystä oppimassa

  • 11.4.2016

    Minulla oli tilaisuus olla jälleen muutama päivä lomalla Roomassa. Edesmennyt ystäväni, Erkki Puukko, minuun innostuksen istutti ja se kantaa yhä. Nähtävyydet on nähty moneen kertaan, niiden takia en lähde enää liikkeelle. Minua kiinnostaa italialainen kulttuuri. Siitä haluaisin jotain oppia ja siirtää tänne Suomeen.

    Kerron muutaman esimerkin viime viikolta ja vuosien varrelta:

    Olin ryhmän kanssa Trasteveressa muutama vuosi sitten ja tavan mukaan olimme melko myöhään liikkeellä, iltakävelyllä. Ratikkapysäkillä seurasin koskettavaa tapahtumaa. Kadun toisella puolella seisoi neljä vankkarakenteista skinhediä. Heidän ohitseen käveli kumarainen vanhus, joka yritti tihrustaa bussipysäkin merkistä jotain tietoa linja-autoista tai aikatauluista. Hän ei selvästikään nähnyt hämärässä pientä kirjoitusta. Hän tarttui yhden skinin hihaan ja pyysi tältä apua. Isokokoinen mies kumartui mummon puoleen, kuunteli asian, katsoi bussin aikataulua ja viittelöi mummoa kadun toiselle puolelle. Kun se ei oikein luonnistunut, mies tarjosi mummolle käsikynkän ja talutti hänet kadun yli.

    Tapahtumassa oli jotain kaunista. Vanhempien kunnioittamisen kulttuuri oli ja on edelleen niin voimakas, että ”skinhediys” ei kasvatusta miksikään muuttanut. Kunnioitus tuli näkyviin busseissa koko ajan. Kun vanhus astui sisään, aina löytyi istumapaikka. Ja aivan luontevasti.

    Hauska käytäntö oli matkalippujen leimaaminen yhteisvoimin. Bussit olivat luonnollisesti niin täysiä, ettei leimauslaitteen luokse voinut edes yrittää mennä. Mutta lipun saattoi antaa edessä olevalle matkustajalle. Hän antoi sen seuraavalle ja niin edettiin, kunnes koneen vieressä oleva matkustaja leimasi liput ja laittoi samassa ketjussa takaisin.

    Rooman kaduilla on aina paljon poliiseja. Poliisijärjestelmä on mutkikas enkä tunne sitä kovin hyvin. Mutta lainvalvonnassa on koko ajan mukana jotain käytännöllisen viisasta. Kävelimme iltahämärässä poliisipartion kanssa kadun yli päin punaisia, koska liikennettä ei ollut. Hymyiltiin ja jatkettiin matkaa. Tämä tapahtuma tuli tänään mieleeni, kun kävin Ämmässuon kaatopaikalla. Vein romuja metallilaatikkoon ja huomasin laatikon nurkassa hyväkuntoisen tunkin. Nostin sen tietenkin autooni ajattelematta asiaa sen kummemmin. Parin minuutin kuluttua huoltorakennuksesta tuli mies viereeni ja kysyi, että otitko lavalta jotain. Sanoin, että otin tunkin, tässä näin. Hän käski laittamaan sen takaisin, koska jätelavoilta ei voi ottaa mitään mukaansa. No asia selvä, toimitaan sitten niin. Mutta ei tässä mitään järkeä ole.

    Vielä esimerkki alkoholista ja yleisestä rauhallisuudesta. Vietin viisi päivää Roomassa eikä vastaani tullut ensimmäistäkään humalaista. Kukaan ei kävellyt kadulla kaljatölkki kädessä, ei rähissyt eikä metelöinyt. Muutamia sairaita kulkureita ja kerjäläisiä vaelteli ihmisvirran mukana ja olivat tietenkin sosiaalipoliittisesti ajatellen väärässä paikassa, mutta ilman harmeja. Tiedän kyllä, että huonokuntoisissa lähiöissä elämä ei ole näin seesteistä, mutta ei se isoa kuvaa miksikään muuta.

    Olen minä saanut karvaitakin opetuksia. Muutama vuosi sitten olin ystävieni kanssa Napolissa. Torilla vierellemme tuli viiden miehen porukka, joka kauppasi laadukasta järjestelmäkameraa 50 eurolla. Ajateltiin ensin, että ei pysähdytä edes juttelemaan, mutta sitten ahneus voitti. Tutkimme kameraa ja se vaikutti toimivalta. Myyjä laittoi sen muovipussiin ja me annoimme 50 euroa. Mentiin läheiseen kahvilaan ja ajateltiin ilahduttaa vaimoja uudella hankinnalla. Mutta kun pussi aukaistiin, siellä oli vesipullo. Nousimme tyrmistyneinä pystyyn ja saman tien torille takaisin. Ajattelin käydä hiukan Katekismusta läpi ja terästää opetusta vaikka viittomakielellä, ellei muuten mene perille. Mutta eihän sieltä tietenkään ketään löytynyt.

    Kiukkuisina mietimme seuraavaa siirtoa. Ajateltiin, että pohjalaisia ei noin vain petetä ilman seuraamuksia. Torilla käveli poliisi ja menimme kertomaan rikoksesta hänelle. Konstaapeli kuunteli kärsivällisenä. Kun kertomus loppui, hän kysyi vain kaksi asiaa: Mistä te Suomessa ostatte uuden järjestelmäkameran? No liikkeestä tietenkin. Miksi ette täällä osta kameraa liikkeestä? No koska…tai mitä tuohon nyt sanoisi. Annettiin sen rikosilmoituksen sitten kuitenkin olla ja lähdettiin lakinlippa silmillä junalle.

    Mikä on siis pointtini? Se on seuraava: Arvoilla on merkitystä. Arvot eivät ole päälle liimattua komentotaloutta, vaan kulttuuria, sisäistettyä elämää, selväjärkisyyttä, kohtuullisuutta ja tilannetajua. Säännöillä luodaan toki järjestystä, mutta niillä voidaan myös tukehduttaa ja lamauttaa elämästä kaikki ”normaali”. Sääntöjen määrästä ja tiukkuudesta seuraa usein oikeudenmukaisuuden illuusio. Pelkään, että olemme kansakuntana ja kulttuurina sairastuneet siihen. Sitä voisi kutsua –kaiken koulutuksen, innovaatio- ja osaamishöpötyksen keskellä - ”uussivistymättömyydeksi”. Se näkyy kasvoista ja tuntuu arjessa. Sen seurauksena kerrostaloista löytyy muumioituneita vainajia. Sen seurauksena häiritsevään käytökseen ja öykkäröintiin ei puututa aina edes koulussa. Sen seurauksena katuväkivaltaan ei kukaan puutu. On totuttu pelkäämään, että jos toimii normaalin järjen mukaan, aina löytyy joku demlan juristi, joka kääntää normaalin kieroksi.

  • Sananen monikulttuurisuudesta

  • 7.8.2015

    Suomessa käydään paraikaa keskustelua monikulttuurisuudesta, joka keskustelu muistuttaa vanhaa mielikuvaa ”hullujenhuoneesta”: Jokainen vain höpöttää omaa asiaansa, ketään ei kuunnella ja mitään aitoa ajatustenvaihtoa ei synny. Hoitajat pitävät yllä rutiineita ja yleistä turvallisuutta.

    Tilanteen absurdius johtuu siitä, että käsitteitä ja merkityksiä ei määritellä, vaan isketään leimoja. Niitäkin tuntuu olevan vain kaksi: Sinä olet joko rasisti ja vihapuhuja, tai sitten sinä sanot kaikelle kyllä. Asenteita ja ideologioita ei eroteta käytännön poliittisista ratkaisuista ja toimintatavoista. Syy- ja seuraussuhteita ei juurikaan analysoida, tai jos niin tehdään, se tehdään hyvin kapean näytön pohjalta.

    Haluan laittaa lusikkani soppaan. Ensiksi on sanottava, että oman ajatteluni mukaan kaikki ihmiset ovat ihmisyyttä määritteleviltä ominaisuuksiltaan samanlaisia. Tämän mukaan esim. rotuja siinä mielessä, että ihmiset voitaisiin niiden perusteella jakaa jollakin merkittävällä tavalla eri luokkiin, ei ole olemassa. Olemme siis kaikki samalla viivalla. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisesti ja lain edessä kaikki ovat ja kaikkien tulee olla samassa asemassa. Ihmisinä olemme kaikki veljiä ja sisaria.

    Ihmisen käyttäytymistä, ajattelua ja uskomuksia ohjaavilla kulttuureilla –joihin tässä luen myös uskonnot – sen sijaan on eroja. Suuriakin. Jopa niin suuria, että kulttuurien leppoisa ja rauhanomainen rinnakkainelo ei tahdo onnistua millään. Vihanpitoon joudutaan helposti valtioiden kesken ja valtioiden sisällä kaikkia tyydyttävä yhteinen päätöksenteko voi olla todella haastavaa.

    Pieni ja asianakin hyvin mitätön esimerkki aiheesta. Olin lomalla Turkissa. Uimarannalla oli paljon ihmisiä. Tunnistin ainakin kuusi eri kieltä aivan lähipiiristä. Kommunikointi oli haastavaa, mutta toisaalta sitä ei juurikaan tarvittu, koska kaikilla oli sama päämäärä, auringon ottaminen.

    Siten rannalle tuli kaksi nuorehkoa islamilaista naista puolisoittensa kanssa. Molemmat naiset olivat pukeutuneet koko vartalon peittävään asuun. Toisella se oli pitkä ja pitkähihainen mekko, toisella suomalaista sadeasua muistuttava vaatetus ja huppu vielä päässä. Tulijoita katsottiin, mutta kukaan ei luonnollisestikaan sanonut mitään. Siellä he viettivät rantaelämää muiden kanssa. Miehet pienissä shortseissa ja naiset niin tarkkaan peitettyinä, että vähän silmiä näkyi. Uskonto ohjasi käyttäytymistä.

    Minulle tuli vähän ilkikurinen olo. Ajattelin, että minulla olisi tuossa pussissa ylimääräiset uimahousut. Jos ne laittaisi vielä päähän, ei näkyisi silmiäkään. Puoliso voisi hyvin taluttaa veteen. Ymmärsin kuitenkin pitää (silloin) suuni kiinni.

    Mutta onnistuisiko tämä kaikki Suomessa? Ehkä rannalla, mutta entä uimahallissa? Pitäisikö se tehdä mahdolliseksi sääntöjä muuttamalla, tai sopimalla asia niin, että yksi iltapäivä viikossa olisi sellainen, jolloin halli on tarkoitettu ”kokovartalouimapukua” käyttäville?

    Entä lepopäivän vietto? Pidettäisiinkö kiinni olemassa olevasta kulttuurista, vai saisiko jokainen viettää lepopäivänsä oman uskontonsa mukaisesti ja sekä yhteiskunnan toiminnot, työ ja vapaa-ajat sopeutuisivat niihin. Tavalla tai toisella. Olisiko koulujen ruokalistalla vielä sianlihaa? Entä kysymykset kasvatuksesta, tai erilaisista eri sukupuolia ja eri-ikäisiä ihmisiä koskevista kunnioitukseen liittyvistä tavoista. Noudattaisiko yhteiskunta kristillistä kalenteria? jne. Kysymykset koskettelevat sitä aihepiiriä, jota luterilaisuudessa kutsutaan regimenttiopiksi.

    Minä luulisin pärjääväni kohtuullisen hyvin näiden ihmisten ja kulttuurien kanssa. Se johtuu siitä, että kuulun pieneen uskonnolliseen vähemmistöön ja olen tottunut elämään vähemmistökulttuurin säännöillä. Tosin minullekin se tarkoittaa sitä, että joudun jatkuvasti selostamaan kanssaihmisille, miksi en käytä alkoholia. Monet haluavat heti tietää, onko syynä lääkekuuri vai jokin periaatteellinen kanta. Olen niin kyllästynyt tähän ”suvaitsevaisuuteen”, että yleensä vastaan nykyisin lyhyesti: Ei kumpikaan. Viina vain tekee minut keljumaiseksi ja väkivaltaiseksi.

    Joka tapauksessa aito ja asiallinen monikulttuurisuuskeskustelu on vasta alkamassa. Ja vaikka en profeetaksi halua ryhtyäkään, luulen, että lähellä on se päivä, jolloin suvaitsevaiston keitto palaa pohjaan. He kun huomaavat, että heidän elämänsä ei tulekaan helpommaksi, vaan hankalammaksi. Suomalaisen suvaitsevaisuuden alla on nimittäin illuusio siitä, että arvot eivät oikeastaan tarkoita mitään. Niitä voi vaihtaa ja muuttaa tilanteen mukaan ja -toisin kuin elämällä suvaiten ja kunnioittaen erilaisia ajattelu- ja elämäntapoja – millään ei ole väliä. Kaikki käy ja kaikki pitää hyväksyä. Ellet niin tee, olet suvaitsematon. Minä kutsun tätä punavihreäksi totalitarismiksi ja se on aivan yhtä vakava yhteiskunnallinen liike kuin oikeistoradikalismi.

    Karu on se aamu, kun nämä ihmiset huomaavat elävänsä samassa maassa sellaisten kansalaisten kanssa, joille arvot ovat pyhiä. Niiden mukaan eletään, niitä puolustetaan ja niiden puolesta voidaan jopa kuolla. Sitten ei autakaan se poliittinen puliveivaus, jossa arvoasiat muutetaan juridiikaksi.

    Karu todellisuus on edessä myös siksi, että Pohjoismaissa ei ole totuttu vuosikymmeniin ns. ”laittamaan kovaa kovaa vastaan”. Vaikka yhdeksän kymmenestä kaikkien kulttuurien ihmisistä haluavat elää tavallista, rauhallista elämää, mukaan mahtuu aina myös äärimmäisyysaineksia, jotka voivat lietsoa esiin epäjärjestystä ja väkivaltaa. Sitähän voidaan järjestää vaikka poliittisista syistä. Suomessa tällainen käytös on totuttu selittämään sosialidemokraattisesti yhteiskunnallisilla epäkohdilla. Selitys ei osu maaliin silloin, kun kyseessä on ideologinen fanaattisuus. Nämä ihmiset eivät sakkoja eivätkä nuhteluita kavahda eivätkä ihmioikeusjuristien suosituksista menetä yöuniaan, koska kuolemakin tarjoaa vain pääsyä paratiisiin.

    Mutta kuten sanoin, minulle monikulttuurisuus sopii. Ja se sopii siinä merkityksessä, että naapuri saa elää ja uskoa toisin kuin minä. Ja välit pidetään niin hyvinä, että suolaa ja kahvia voi tulla lainaamaan vaikka yöllä. Ja aina saa virtaa, jos auto ei lähde käyntiin. Lapsia voidaan hoitaa puolin ja toisin.

    Yhdessä asiassa olen tarkka. Naapurin pitää antaa minulle sama oikeus ja vapaus. Ellei näin tapahdu, minulle tulee kestohumala.

  • Terveisiä ministereille

  • 29.7.2015

    Lomalla oli aikaa käväistä kotiseudulla. Mukava oli nähdä sukulaisia ja huomata muistojen elävän, mutta ajan kuluvan ja kuluttavan. Jälkimmäinen asia tosin ei ole mitenkään erityisen mukava, mutta eroon siitä ei pääse. Yhteiskunnallinen muutos sen sijaan tuntui jälleen painostavalta. Matkan varrella oli lukemattomia suljettuja kauppoja ja kouluja ja kotiseudun kirkonkylissä näkyi toivon sammumisen hiljainen apeus.

    Kysyin itseltäni olisiko tälle kaikelle voinut tehdä jotain, jotta maaseutukylien elinvoimaisuus olisi säilytetty. Vastaan saman tien, että ideaalimalleissa kyllä, mutta reaalimaailmassa ei. Ja jos edetään ilman suuria kriisejä kuten sotia tai nälänhätää, kehityksen suunta jatkuu samanlaisena.

    Mutta ei kaikki ollut apeaa. Maalla asui myös nuoria ja nuoria perheitä, jotka olivat motivoituneita yrittämään. Parissa tällaisessa saatoin käydä. Läsnä oli realismia. Oli opittu hyväksymään tosiasiat ja toimimaan niillä mahdollisuuksilla, joita oli olemassa.

    Ja mahdollisuuksia myös on, mutta niiden muuttaminen elinkeinoksi ja toimeentuloksi vaatii kovaa työtä, rohkeutta, riskinottoa ja motivaatiota. Niin kuin yrittäminen aina vaatii.

    Mutta sitten kuuntelin kertomusta byrokratiasta. Kaikkea säännellään. Laaditaan lomakkeita ja raportteja ja lopuksi tulee lasku. Absoluuttisen turhaa, pomottamista, hallinnointia, näennäistyöllistämistä. Sanalla sanoen kiusantekoa. Juuri sitä, mistä Suomesta lähtevä suurlähettiläs Bruce Oreck antoi meille palautetta. Mieleeni tuli erään sakastin seinällä ollut sarkastinen huoneentaulu: Johtaminen on sitä, että ymmärtämätön pakottaa halutonta tekemään tarpeetonta. Pelkään pahaa, että meillä ei ole kauaa varaa tähän typeryyteen.

    Lähetänkin terveisiä keskustan ministereille ja erityisesti Kimmo Tiilikaiselle, jonka tunnen tolkun mieheksi. Tartu asiaan ja lopeta se, turha paperinpyöritys ja sääntely. Saat nähdä ihmeen, kun kansa kiittää keskustaa myös kaupungeissa. Kyllä kyllä. Tiedän, ettei se ole näin yksinkertaista. Mutta on se niin yksinkertaista, että ministeri voi päättää.

  • "Miten te kehtaatte?"

  • 3.6.2015

    Sipilän hallitus esitteli perinteisen käytännön mukaisesti ohjelmansa eduskunnalle. Keskustelu on railakasta, koska sitä saattoi seurata mediasta. Täytyy jälleen todeta, että julkisuus on hyvä asia, mutta julkisuuden synnyttämä poliittinen teatteri on melko turhanpäiväistä.

    Hallitukselle huudettiin, että ”Miten te kehtaatte”? Taustalla on tietenkin suunnitellut leikkaukset, jotka kohdistuvat myös pieni ja keskituloisiin ja sekä tulonsiirtoihin että palveluihin. Mutta rehellisyyden nimissä olisi pidettävä mielessä myös keskustelun pohjana oleva lähtötilanne, jonka voi Raimo Sailasta lainaten kuvata näin: ”Jos tässä (..taloudellisen kasvun käynnistymisessä..) epäonnistutaan, nykyisenlaajuisen hyvinvointivaltion rahoittaminen käy ylivoimaiseksi.”

    Hyvinvointiyhteiskunta on poliittinen käsite, jonka olemusta on helppo kuvata, mutta jonka minimiehtoja ei kukaan osaa eikä voi määritellä. Laajasti ymmärrettynä Suomi on ollut hyvinvointiyhteiskunta lähes koko sotien jälkeisen ajan, mutta faktisesti, modernissa mielessä viimeistään 80 –luvulta. Sen jälkeenkin on hyviä lakeja säädetty, mutta kyse on ollut aina lainsäädännöllä luoduista etuisuuksista, joiden perustana on talous.

    Pääministeri Sipilä on useaan otteeseen todennut, että nyt tehdään sellaista, joka tuntuu kipeästi kansalaisten elämässä. Edellisellä hallituksella oli aikaa ja valtaa tehdä samat toimenpiteet ”oikeudenmukaisesti”, mutta tuloksia ei syntynyt. Siis myös vihreillä, demareilla ja vassareilla.

    Jos keskustelu olisi aitoa ja ratkaisukeskeistä, leikkausten tilalle nostettaisiin rakennekysymykset. Voitaisiin puhua esim. kunnallisten palveluiden tuottamisesta niin, että asiakkaan edun ohi on mennyt kuntatyöntekijöiden edunvalvonta ja sosialistien halu kasvattaa julkisen sektorin kokoa. Tai tarkastella OAJ:n edunvalvontaa koulutuspalveluissa. Tai tarkastella muun ammattiyhdistysliikkeen tarvetta sulkea silmät yhteiskunnan muutokselta ja jäykistää työmarkkinapolitiikka täysin kestämättömäksi peliksi, joka osaltaan vaikuttaa yritysten haluttomuuteen säilyä ja investoida Suomeen. Hyvä, analyyttinen keskustelu paljastaisi, että nämä rakenteet eivät ole tällä hetkellä osa hyvinvointiyhteiskuntaa, vaan sen rapautumista.

    Samaan luokkaan kuuluu toki arviointi myös työnantajapuolen toimista. Pohjoismainen oikeudenmukaisuuden taju ei kestä sitä, että pieni joukko yritysjohtajia tai osakkeenomistajia elävät sellaisessa todellisuudessa, johon kansakunnan kokonaismenestys ei vaikuta millään tavalla.

    Vaikeaa on hyväksyä sitäkään, että EU sääntelee ja kontrolloi järjenvastaisella tavalla kansalaisten elämää, mutta ei saa esim. veroparatiiseja kuriin. Tai sitä, että työvoiman vapaa liikkuminen on synnyttänyt suuren hämäräbisneksen, joka vie rehelliseltä yrittäjältä ja työmieheltä menestymisen edellytykset esim. rakennus- ja kuljetusalalla

    Ville Niinistö oli sekä oikeassa että väärässä sanoessaan, että ”meillä on ensi kertaa Suomen historiassa oikeistolainen hallitus, joka haluaa tietoisesti supistaa julkisen vallan vastuuta ihmisistä. ” Ei ole ensimmäinen eikä oikeistohallitus. Esim. Lipposen hallitukset leikkasivat rajusti ja vihreät olivat siinä mukana.

    Ja toiseksi Niinistö tahallaan sekoitti käsitteitä. Julkisen sektorin koko ja vastuu ovat kaksi eri asiaa. Julkinen sektori voi kantaa kansalaisista vastuuta monella tavalla, myös niin, että julkisen sektorin koko palveluiden tuottajana on oleellisesti nykyistä pienempi.

    Sipilän hallitus tuntuukin olevan lähes mahdottoman edessä. Ellei taloudellinen tilanteemme parane, meillä ei ole edellytyksiä säilyttää nykyisen kaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa edes niin, että rakenteita uudistetaan. Mutta rakenneuudistuksia tuntuu olevan mahdoton tehdä, koska oppositio ja kaupallinen media kykenevät pyörittämään sellaista hömppäsirkusta, että realiteetit ja asiakysymykset voidaan aina työntää taka-alalle, pois kansalaisten tietoisuudesta. Ja ilman selkeää tietoisuutta realiteeteista ei synny poliittisten muutosten vaatimaa yksituumaisuutta.

    Toisaalta realiteetti on sekin, että osa poliittisista toimijoista ei mitään muutosta haluakaan.

  • Tulos on valmis

  • 22.4.2015

    Tarkastuslaskenta on valmistunut. Ääniä tuli 2874, eli 29 ääntä jäi uupumaan edustajanpaikasta. Onnittelen Eerikki Viljasta. Samalla haluan kiittää kaikkia äänestäjiä, vaaleissa töitä tehneitä, tukijoita ja avustajia tuesta ja työstä. Näillä mennään ja elämä jatkuu.

  • Sitten mitalin toinen puoli

  • 15.4.2015

    Kirjoitin eilen hyvätuloisesta monilapsisesta perheestä, joka yllättäen ei olekaan kovin hyvätuloinen, kun perheen koko otetaan huomioon. Aamun Hesari tuo asiasta esiin toisen puolen, joka on selkeä yhteiskunnallinen ongelma sekin. Myös Suomessa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, on yhä enemmän kansalaisia, jotka eivät tule työstään saamalla palkalla toimeen. Tarvitaan toimeentulotuen apua.

    Ei voi puhua kovin motivoivasta elämäntilanteesta tässäkään. Helppoa ratkaisua ei ole. Yksi lyhyen tähtäimen vaihtoehto olisi perustulon ja työtulon liittäminen toisiinsa niin, että töitä kannattaa tehdä, mutta ihmisiä ei turhaan nöyryytetä. Pitkässä juoksussa en usko yhteiskunnan selviävän muutoksesta ns. "sisäisellä devalvaatiolla" ilman rahan arvon muutosta.

    Ay –liike puhuu kuitenkin edelleen epätyypillisistä työsuhteista (osa-aikatyö, pätkätyö, nollasopimustyö), jotka pitäisi lailla kieltää. Vaatimus tuntuu oikeutetulta, kun ajatellaan pienituloista työntekijää. Mutta yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamisena se on pään pensaaseen laittamista. Globaaleilla markkinoilla sääntely ja työehtojen kiristäminen tarkoittaa vain kahta asiaa: kilpailukyvyn laskemista ja tuotannon siirtymistä pois Suomesta. Pessimistisimmät sanovat, että länsimaisen vaurauden aika on ohi ja edessä on hidas, mutta varma köyhtyminen.

    Toivottavasti tällainen pessimismi ei toteudu, mutta se on kuitenkin varmaa, että globaali markkinatalous ei tule meidän tilannettamme suremaan. Se toimii vääjäämättömällä logiikallaan ja me itse päätämme, olemmeko menestyjien vai häviävien joukossa.

    Tilanne on karu. Huonon suhdanteen alla on kaksi rakenteellista ongelmaa, jotka tulisi ottaa päätöksenteossa huomioon. Epävarmuus, asumisen kalleus ja korkea verotus laskevat syntyvyyttä. Kun yhteiskunta on rakennettu sosialidemokratian kahden lapsen normin varaan, se ei toteutuessaankaan ratkaise ongelmiamme, päinvastoin. Mutta kun edes miniminormi ei toteudu, yksi yhteiskunnallisen kehityksen tukijalka on pahasti vaurioitunut. Jotain kertonee sekin, että jo joka neljäs suomalainen asuu yksin. Ilman määrätietoista työtä ukkoutuva kansakunta joutuu vaikeuksiin.

    Toinen pullonkaula on asuntotuotanto, erityisesti kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puute. Suuri linjaratkaisu edellyttää sen päättämistä, hoidetaanko asiaa markkinavetoisesti, vai raskaalla yhteiskunnan normiohjauksella. Voisi käyttää sopivasti molempia: Yhtäältä purkaa rakentamiseen liittyvää lupa- , valvonta ja sääntelybyrokratiaa, mutta velvoittaa kunnat kaavoittamaan rakennusmaata niin runsaasti, että ylitarjonta laskee hintoja. Eteläisen Suomen hintataso yhdistettynä lyhyisiin työsuhteisiin ei ole houkutteleva yhdistelmä.

    Joku tätä muutosta jarruttaa ja kartuttaa tulojaan veronmaksajan pussista, vaikka puhuukin vapaan markkinatalouden puolesta.

  • Kuka on suurituloinen?

  • 14.4.2015

    Suomessa suurituloinen saa helposti moraalista paheksuntaa osakseen. Tämä tapahtuu huolimatta siitä, että Akavan uusimman tilaston mukaan 8,5% suomalaisista maksaa 68 % tuloveroista. Mitä enemmän maassamme olisi suurituloisia palkansaajia, sitä enemmän olisi tulonsiirtojen kautta jaettavaa pienituloisille.

    Mutta kuka on suurituloinen? Tilastojen mukaan miehet tienasivat keskimäärin 3913 euroa ja naiset 3068 euroa kuukaudessa. Jos joku perheessä tienaa 85000 euroa vuodessa, me ajattelemme ilman muuta hänen olevan suurituloinen.

    Mutta entä sitten, kun otetaan perheen koko huomioon. Eurostatilla on käytössään ekvivalentin tulon käsite, jossa tulo suhteutetaan perheen kokoon tietyllä laskukaavalla ja saadaan esiin kulutusyksikön käsite. Kun se otetaan huomioon, tuloista puhuminen asettuu aivan uuteen valoon. Valitettavasti vain sellaiseen, jota poliittisista syistä ei julkisuudessa kovin paljoa käsitellä. Hiljaisuus jatkuu, vaikka uusimpien tilastojen mukaan syntyvyys on maassamme ennätysmäisen alhaalla, 1,71 lasta naista kohden. Sillä luvulla Suomi ei selviä.

    Julkaisen poikkeuksellisesti kirjeen, jonka sain vaalikentältä perheenisältä:

    "Kuuntelin Antti Rinteen haastattelua Ylen Radio Puheessa 14.4.2015, jossa hän kertoi SDP:n satsaavan tavallisiin ihmisiin. Hänen luokittelun mukaan tavallinen suomalinen ihminen on hieman yli 40 000 euroa ja sitä vähemmän ansaitseva henkilö. Kyseisille tavallisille ihmisille SDP suunnittelee veronkevennyksiä tulevassa hallitusohjelmassaan.

    Itse olen 6 lapsen isä, pääosa tuloista on minun harteillani. Lapset ja vaimo opiskelevat. Tienaan enemmän kuin tuon 40 000 euroa vuodessa. Tuloni ovat 85 000 euroa vuodessa. Tulojeni eteen teen töitä keskimäärin 6 päivää viikossa, vähintään 11 tuntia päivittäin. En siis tienaa mitään ilmaiseksi, uskon työntekoon ja yrittämiseen.

    Minun kaltaisilleni SDP on suunnittelemassa veronkorotuksia ja etuuksien leikkaamista. SDP:n ja Rinteen mukaan en ole tavallinen ihminen, se loukkaa minua syvästi. Pelottaa ajatus, että seuraavassa hallituksessa istuisi SDP ja alkaisi sutimaan uusia suunnitelmia kaltaiseteni epänormaalien ihmisten kustannuksella.

    Lasketaanpas hieman. Talouteni palkkatulot ovat 85 000 €, SDP:n mielestä olemme yhteiskunnan hyväosaisia, joilla on varaa maksaa enemmän veroja. Perheeseen kuuluu 6 lasta, josta kaikki asuvat kotona. Lasten iät ovat 24, 22, 20, 15, 10 ja 8 vuotta. Täysi-ikäiset lapset asuvat kotonamme, koska opiskelun aikana he eivät saa asumistukea, koska vanhempien tulot ovat niin suuret. Heidän kannaltaan on siis järkevää asua kotona opiskelun loppuun. Samalla he osallistuvat kodin töihin.

    Lapsilisiä saamme kuukaudessa n 200€ kahdesta nuorimmasta ja kolmanneksi nuorin lapsi saa 135,01 euroa. Opintotukea yksikään lapsemme ei saa, syynä vanhempien suuret tulot.

    Verojen jälkeen käytettäväksemme jää 4100€ palkasta ja 335€ lapsilisistä. Maksamme asumiskuluina kuukaudessa 1500€, sähköt ja vakuutukset ja muut ovat n 800€ kuussa.

    Ruokaan perheellämme menee n 500€ kuukaudessa. Asumme omakotitaloa ja töissä/ kouluissa käymiseen tarvitsemme autoja ja polttoainekulut ovat n 500€/ kk Välttämättömien menojen jälkeen perheellemme jää käytettäväksi 800€/kk. Tästä on kustannettava harrastukset, vaatteet, sairauskulut, lääkkeet, perhejuhlat, lomamatkat, äkilliset hankinnat ( tänä vuonna jääkaappi ja pesukone, auton remontti, kesärenkaat, talvirenkaat) autojen huollot, katsastukset, taloustarvikkeet jne jne. Edellisessä kuussa pesukoneen ja jääkaapin rikkouduttua ei lompakon pohjalla ollut muuta kuin laskuja.

    Kokonaisuutena tänä vuonna olemme hankkineet yhdet talvirenkaat 500€, jääkaapin 590€, pesukoneen 600€, kesärenkaat 500€, katsastukset kahteen autoon 200€. Nämä siis tehty 4 kuukauden aikana, yhteensä 2390€. Tuon neljän kuukauden aikana muuhun käyttämiseen on jäänyt 810€. Tällä on ostettu taloustarvikkeet, vaatteet, kengät jne jne. Jokainen voi laskea kuinka rikkaita ja hyväosaisia olemme.

    Toimeen tullaan, mutta euroakaan ei sukan varteen jää, lomamatkoista ja ylimääräisistä hankinnoista puhumattakaan. Puhelin kulumme olemme saaneet pieniksi whatsappia käyttämällä!

    800€/kk tekee minusta SDP:n silmissä eriarvoisen ihmisen. Se loukkaa minua syvästi. Etenkin juuri nyt kun jo etukäteen tiedän, ettei valoa talouteemme ole näkyvissä koko loppuvuonna.

    Jos perheemme olisi tuo Antin tavoittelema normaalien ihmisten perhe, jossa tulot olisivat jakautuneet kahdelle henkilölle käyttöömme jäisi enemmän rahaa verojen jälkeen. Lisäksi minua loukkaa erittäin syvästi Antti Rinteen kommentti, koska perheessämme kasvatetaan veronmaksajia. Poikani valmistuu lääkäriksi, tyttäreni sairaanhoitajaksi ja toinen datanomiksi. Jos he saavat elämänsä aikana olla 35 vuotta töissä he tuottavat valtiolle 1,7 miljoona veroja/ lapsi. Yhteensä siis 10,2 miljoonaa euroa verotuloja. Itse maksan veroja valtiolle elämäni aikana saman summan. Eli perheemme maksaa valtiolle elämämme aikana 12 miljoonaa euroa verotuloja. Vastaavasti kahden lapsen talous, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä kerryttävät valtion verotuloja huomattavasti vähemmän.

    Olen syvästi loukkaantunut ja peloissani SDP:n ja Antti Rinteen malleista. Nyt minut on luokiteltu epänormaaliksi ja hyvätuloiseksi, jonka tulisi entistä enemmän osallistua SDP:n järjestämiin talkoisiin. En ole katkera, mielelläni osallistun Suomen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Kohtuus kuitenkin kaikessa. Toivon hartaasti, ettei pelkoni toteudu. Olen vakavasti harkinnut muuttamista ulkomaille, jotta voisin saada edes hiukan palkintoa taloudellisessa muodossa työpanokselleni. Nykyinen järjestelmä ei kannusta tekemään töitä, sillä tulojeni noustessa myös verotus nousee. Se ei ole oikeudenmukaista. Vai onko?"

    Perheenisä

  • Voisi toteuttaa toisinkin

  • 10.4.2015

    Olen katsellut puoluejohtajien tenttejä. Valmennus on ollut perusteellista ja varsin hyvin selviävät kaikki. Jokaisen persoona tulee myös esille. Toimittajatkin käyttäytyvät asiallisemmin, kuin monissa aikaisemmissa tenteissä.

    Mutta on minulla kritiikkiäkin. Miksi politiikan isoon kuvaan liittyvät kysymykset ja pienet yksityiskohdat sotketaan sellaiseksi mömmöksi, että kukaan ei pysy mukana? Miksi puoluejohtajien nippelitietoa testataan? Miksi asetelma rakennetaan sellaiseksi, että se suosii nopeaälyistä ja sanavalmista esiintyjää?

    Ymmärrän toki, että media toimii näin, mutta voisi se toimia toisinkin, koska yhteiskunnalliset prosessit ja muutokset ovat hitaita. Sitäkin pitäisi osata kuvata realistisesti.

    Entäpä jos kaikille puolueille tehtäisiin samat kysymykset etukäteen ja erotettaisiin isot ja pienet asiat toisistaan. Sitten voitaisiin selvittää puolueiden ajatuksia yhteiskunnallisista syy- ja seuraussuhteista. Tutkittaisiin, millaisen ihmiskäsityksen varaan päätöksenteko rakentuu. Erotettaisiin ideaalimalli ja päivän poliittinen tilanne toisistaan.

    Vastaukset olisivat lyhyitä väittämien tyyliin rakennettuja. Puheenjohtaja haastettaisiin tämän materiaalin pohjalta käymään dialogia sekä tutkijoiden kanssa että toisenlaisen poliittisen ideologian kanssa. Toimittajat voisivat paljastaa politiikan sisällöstä erilaisia intressejä, ammattikuntien edunvalvontaa, asemien säilyttämistä, muutoksen vastustamista jne.

    Voitaisiin ainakin kokeilla. Nykyinen malli vieraannuttaa ja tuottaa pettymyksiä. Kansanedustaja asetetaan päättäjänä mahdottomaan asemaan. Eduskunta parhaimmillaankin hoitaa ”vain” kolmea asiaa: säätää lait, päättää talousarviosta ja käy yhteiskunnallista keskustelua. Kaikki ovat tärkeitä asioita. Mutta yhtä tärkeää on sellaisen virkamieskunnan saaminen maahan, joka osaa käyttää talonpoikaisjärkeä eli harkintaa, eikä piiloudu juristerian taakse silloin, kun kansalaisten elämäntilanne on otettava huomioon päätöksissä.

    Ja kaikkein merkittävimmät ratkaisut ja valinnat tekee jokainen ihminen itse niiden arvojen varassa, jotka kodin ja lähiyhteisön, päiväkodin ja koulun kasvatuksesta on saanut. Tällä en halua vähätellä niitä kanssakulkijoita, joiden kohdalla sairaus tai onnettomuus tms. on oleellisesti kaventanut valinnanmahdollisuuksia.

  • Sysissä vai sepissä?

  • 8.4.2015

    Jotain merkillistä on Suomessa tapahtunut viime vuosina. Kansalaisten antama palaute virkamiesten - lähinnä Ely –keskusten, verottajan ja erilaisten kunnallisten tarkastajien - toimista on musertavaa. Jos puoletkaan vaalikentällä kuulemistani kertomuksista pitävät paikkansa, kansalaiset ovat oikeassa.

    Kansalaisten kiukku kasvaa, kun järjettömät säännöt ja niuhottaminen haittaavat arkista elämää ja elinkeinotoimintaa. Kaikki ymmärtävät, että virkamiehet saavat toimeentulonsa yritystoiminnasta maksamista veroista ja kuitenkin sama virkamieskunta puree hetken kuluttua ruokkivaa kättä.

    Vai syytänköhän minä sittenkin väärää puuta. Virkamiehethän tekevät työtään sen mukaisesti, mitä lait ja asetukset säätävät. Jos he menettelevät lain vastaisesti, kansalaisella on oikeus valittaa ja hakea päätökseen muutosta. Mutta kuka ne lait on säätänyt? Näin vaalien alla tämä on hyvä kysymys.

    Tämä kaikki vaikuttaa kansalaisten aktiivisuuteen ja luottamukseen. Ilmapallojen jakaminen toreilla ja kuppi kahvia pinssin kera ei korjaa tilannetta.

    Uutisten mukaan kansa kaipaa Lipposta takaisin. Vaikka olin ja olen edelleen monesta politiikan sisällöllisestä kysymyksestä Paavon kanssa eri mieltä, ymmärrän kansalaisten ikävän. Poliitikkojen pitää johtaa maata. Pääministerin pitää johtaa hallitusta ja ministereiden toimintaa. Ja ministeri johtaa omia virkamiehiään. Myös verottajaa ja Ely -keskusta. Epäkohtiin tulee tarttua ja ne pitää korjata selkeillä ohjeilla ja normeilla. Ellei asia korjaannu, sitten vaihdetaan miehiä.

  • Faktaa ja politiikkaa

  • 29.3.2015

    Olen ollut mukana ainakin 10 erilaisessa vaalipaneelissa. Ovat olleet hyvin järjestettyjä kansalaistapahtumia, vaikka kansalaisten mielenkiinto ei olekaan aina ollut kovin suurta. Joku voi tietenkin todeta, että kyllä muissa paneeleissa on ollut väkeä, mutta uskoo ken haluaa. Julkisuuden henkilöt ovat asia erikseen. Ehdokkaat ovat olleet todella pidättyväisiä eikä edes kunnon väittelyä tahdo saada millään aikaiseksi.

    Jälkeenpäin monet paikallaolijat ovat ottaneet yhteyttä ja tuskailleet asioiden mutkikkuutta ja tiedon vähäisyyttä. Kokemus on ollut helppo jakaa. Vaikka politiikkaa harrastaa ja seuraa vuosia, koko ajan tulee eteen suuria ja pieniä asioita, joiden kohdalla huomaa omien tietojen puutteellisuuden ja näkökulman kapeuden.

    Myönnän puutteeni tässä, mutta osoitan sormella myös ja ennen kaikkea mediaa. Meillä on edelleen laatulehtiä ja hyvin toimitettuja ajankohtaisohjelmia, mutta myös valtaisa määrä erimuotoista tirkistelyhömppää, joka ei mitään hyvää elämässä edistä eikä rakenna. En minä silti sitä kieltää haluaisi, mutta veroa siitä voisi maksaa reilummin, kuten mistä tahansa ihmiselle haitallisen tuotteen levittämisestä.

    Minua on hämmästyttänyt esim. kova polemiikki Sote –asioiden ympärillä. Kansalaiset ovat kiinnostuneita, mutta en ole tavannut vielä yhtään vasemmiston edustajaa, joka käyttäisi järjestämisvastuun ja tuottamisvastuun käsitteitä oikein. En usko tämän johtuvan latentista talentista, vaan määrätietoisesta poliittisesta laskelmoinnista. Ja toimittajat ei kun peesaavat perässä.

    Kannattaa nimittäin muistaa, että Suomessa ei ole yksityistetty yhtään palvelua, eikä siihen näyttäisi olevan poliitikoilla haluakaan. Yksityinen palveluhan tarkoittaa sitä, että asiakas maksaa sen omasta pussistaan, kuten esim. parturissa käydessään tekee. Jos palvelu maksetaan verovaroista, palvelu on julkinen, vaikka yksityinen yritys tuottaa palvelun.

    Moni tuskailee myös sitä, että ihmisten terveydellä tehdään bisnestä. Asia voi joskus olla todella ongelmallinen. Mutta harva murehtii sen asiantilan moraalisuutta, että julkiselle palvelulle ei osata laskea hintaa ollenkaan tai se valitaan silloinkin, kun yksityisesti tuotettu on edullisempi.

    Mutta poliitikot tietävät, että faktoja manipuloimalla saadaan ihmiset huutamaan lujaa sellaisen joukon mukana, jossa he eivät tiedä mitä he tekevät. Aivan samoin kuin pääsiäisenä Jerusalemissa pari tuhatta vuotta sitten.

  • Eläkeläiset ovat aktiivisia

  • 21.3.2015

    Eläkeläiset aktiivisina

    Eläkeläiset ovat aktiivisia vaalitilaisuuksiin osallistujia. Keskustelu siirtyy helposti taitettuun indeksiin, raippaveroon ja eläkekattoon. Loukkaantuneisuutta on paljon, vaikka taitettu indeksi on ollut käytössä kohta 20 vuotta. Poliittista tahtotilaa sen muuttamiseksi ei todellisuudessa ole.

    Ns. Raippavero on epäoikeudenmukainen, vaikka se kohdistuukin melko pieneen, yli 45000 euroa eläkettä saavaan joukkoon kansalaisia. 45000 euroa ylittävästä eläkkeestä maksetaan 6 % ylimääräistä veroa. Palkansaajien kohdalla yli 100000 palkoista maksetaan ”raippaveroa” kaksi prosenttia. Voi hyvin kysyä, onko käytäntö perustuslain mukainen, kun kansalaisia asetetaan eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, mikä on ”palkkatulon” alkuperä.

    Ns. taitetulla indeksillä eläkkeitä korjataan vuosittain 20 % palkankorotusten ja 80 % hintojen nousun perusteella. Järjestelmässä epäilemättä on puutteita, ja eläkeläisten tyytymättömyydellä on asiallinen peruste, mutta se on kuitenkin parempi kuin ei mitään. Ja matalien palkankorotusten aikana järjestelmä voi olla eläkeläisille edullinenkin.

    Asian korjaamisen tekee hankalaksi se, että vain osa eläkkeistä on rahastoitu. Jos eläkkeitä korotetaan nykyistä suuremmalla indeksillä, lasku siirtyy suoraan tuleville sukupolville, joille on kuormaa kasattu valtion velan kautta jo muutenkin. Kyse on perimmältään ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

    Harva muistaa, että meillä on edelleen lähes 90 000 pelkän kansaneläkkeen tai takuueläkkeen varassa elävää kansalaista. Vaikka monet saavat eläkkeen lisäksi asumistukea, kyse on kuitenkin todella pienituloisista ihmisistä. Eivät keskimääräiset työeläkkeetkään suuria ole, varsinkaan naisilla. Osaan kuvitella, miten tiukkaa elämä varsinkin pääkaupunkiseudulla on. Onneksi kyse on ihmisistä, joita ei vaivaa uusavuttomuus.

    Hassuinta on se, että jos mitään, eläkeläisten kannattaisi toivoa syntyvyyden lisääntymistä Suomessa. Uusissa kansalaisissa on heidän paras turvansa. Tämä näkökulma ei vain nouse keskusteluissa pinnalle, koska aihe on tietenkin herkkä ja poliittisesti latautunut. Kiusoista huolimatta se on totta.

  • Pysähtymisen paikka

  • 13.3.2015

    Kirjoitan tätä juttua talvisodan päättymisen 75 – vuotispäivänä. Molemmat isoisäni olivat sodassa ja vanhempani ovat syntyneet ennen talvisotaa. Olen kuullut heiltä kertomuksia elämäntilanteesta, jossa usko parempaan tulevaisuuteen oli kasattava hyvin vaatimattomista aineksista. Oikeastaan ei ollut muuta kuin maa, perhe ja työ. Käytiin vielä toinen sota ja sen synnyttämän yhteishengen voimin ruvettiin rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa nyt saamme elää.

    Tällaisena juhlapäivänä uutiset eduskunnasta ovat tyrmistyttäviä. Vaikka oppositiossa olevan puolueen ehdokkaana voisin tuntea vahingoniloa hallituspuolueiden edesottamuksista, en niin kuitenkaan tunne. Olen hämmentynyt ja surullinen. Miten voi käydä näin, että luottamus loppuu kokonaan, asiat jäävät taustalle ja siirrytään lähes lapsellisuutta muistuttavaan tilaan.

    Oikeastaan minua vähän pelottaa. Vaikeitakin asioita kansakunta pystyy päättämään ja kestämään, jos sillä on yhteishenkeä, selkeä näky suunnasta ja johtaja. En tarkoita sellaista johtajaa, joka kieltää keskustelun, erilaiset mielipiteet ja erilaisista vaihtoehdoista puhumisen. Tarkoitan sellaista johtamista, jossa päätökset valmistellaan kunnolla, sovitaan suunnasta ja linjasta, päätetään ja kannetaan vastuuta.

    Yhteiskunta on niin moninainen verkosto, että mikään hallitus ei voi miellyttää kaikkia kansalaisia. Jokainen päättäjänä toiminut tietää, että usein on valittava huonoista vaihtoehdoista vähiten huono, kun muuta ei saada aikaiseksi. Mutta kaikkein vaarallisin tilanne syntyy silloin, kun päätöksentekokoneisto halvaantuu. Nyt ollaan lähellä sitä.

    Toivottavasti suomalaiset jaksavat luottaa siihen, että asioita voidaan tehdä myös toisin. Virheistä voidaan oppia ja virheitä voidaan korjata. Ensin ne tietysti täytyy tunnistaa ja tunnustaa.

    Tulee mieleen poliitikkojen satiirinen sanonta vaikeuksiin joutuneelle kollegalle. Kun kaveri tuskailee tilannettaan, hänelle todetaan, että jos olet kaikkesi jo tehnyt, niin kokeilepa vielä rehellisyyttä. Sen sanotaan perivän maan. Lause käännetään englanniksi näin: Honesty is the best policy.

  • Tai sitten sinivihreä

  • 7.3.2015

    Verovaroin ylläpidetty Yle lainasi Lännen median gallupia, jossa selvitettiin mahdollista tulevaa hallituspohjaa. (https://www.facebook.com/#!/seppo.sarkiniemi/posts/977590708920509?comment_id=977636318915948&notif_t=share_comment)

    Uutinen on uutinen ja osa politiikan tekemistä. Varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla on edullista saada keskusta näyttämään siltarumpupuolueelta, joka kiristää verotusta ja jakaa etelän rahoja kuolevalle maaseudulle.

    Puheenjohtaja Sipilälle tällä myös lisätään paineita. Sipilä on osoittautunut maltilliseksi, harkitsevaksi ja osaavaksi poliitikoksi, joka aidosti etsii strategiaa maan talouden pelastamiseksi. Minä ymmärrän, että Sipilän onnistuminen olisi katkera kalkki sini-puna –akselille, joka on saanut neljä vuotta yrittää, mutta laihoin tuloksin. Sipilän menestys voisi oikeasti murtaa jään ja tuoda keskustan etelän suuriin kaupunkeihin.

    Suomen talouden tila on niin hankala, että ilman määrätietoisia toimia yrittäjyyden edellytysten parantamiseksi verotuksen, sääntelyn ja Ay –politiikan alueella, talous ei lähde kasvu-uralle. Kaikki tämän tietävät, mutta kenellä on halu ja kyky uudistus toteuttaa. Pelkään pahaa, että demarit kääntyvät tosiasioista huolimatta puolustustaisteluun. Tilanne olisi Suomelle katastrofaalinen.

    Usein annetaan sellainen vaikutelma, että punamulta on erityisellä tavalla köyhän ystävä. Tulee kuitenkin muistaa, että demareiden johdossa on Lipposesta alkaen ollut oikeistososialidemokratia, joka edustaa kovaa arvomaailmaa. Siinä politiikassa köyhille ja pienituloisille tärkeät tulonsiirrot saavat kyytiä. Tuskin kokoomukseen siirtyneen Vartiaisenkaan tarvitsee kovin syvällistä ajattelun muutosta tehdä kelvatakseen uuden puolueen talouspoliittiseksi neuvonantajaksi. Kaikki muistavat myös Lipposen poliittiset toimet.

    Ay –liikekään ei ole vuosiin ollut kaikkein vaikeimmassa asemassa olevista työntekijöistä, eli ns. prekariaatista, pätkätyöläisistä, kiinnostunut. Tai on sillä tavalla näennäisesti, että puhuu edelleen epätyypillisistä työsuhteista, vaikka tällä menolla Suomessa ei kohta muita olekaan.

    Vasemmistoliiton ex. kansanedustaja, Outi Ojala, sanoi kerran poliittisessa paneelissa, että köyhän paras turva on vahva talous. Ajatus on helppo allekirjoittaa. Paras visio sen toteuttamiselle löytyy sinivihreästä poliittisesta linjasta.

    Katsotaan kuitenkin vaalitulos ensin. Silläkin on joku merkitys. Ja varmasti tämä seikka oli myös Ylen tiedossa. Mutta nyt rakennetaan mielikuvia ja sen taidon Ylen politiikan toimitus osaa.

  • Sote kaatui

  • 5.3.2015

    Sote –lain valmistelusta ja käsittelystä taisi sittenkin tulla farssi. On syytä palauttaa mieliin, että prosessin alkuvaiheessa tavoitteena oli suuri kuntareformi. Tavoite oli täysin poliittinen. Tavoiteltiin nykyistä suurempia kuntia ja sitä kautta leveämpiä hartioita kantamaan vastuuta palveluista. Mutta voimassa oli kuitenkin laki, joka antoi yhdistymistilanteessa kaikille kunnan työntekijöille irtisanomissuojan, tarvittiinpa heitä uudessa organisaatiossa tai ei. Se oli se Lex Heinäluoma.

    Hanke ei oikein edennyt, kun ei ollut selkeää kuvaa, mitä tavoiteltiin. Tähän hämäryyteen sitten liittyi Sote –uudistus, joka ei missään vaiheessa ollut oleellisesti edeltäjäänsä selkeämpi. Kuitenkin kyseessä oli yksi Suomen suurimmista hallinnollisista uudistuksista, jonka seurauksena noin puolet kuntien verotuloista olisi siirtynyt uudelle organisaatiolle.

    Ex. pääministerin arvio siitä, että kuntien asema on niin vahva, että se voi estää jopa kansalaisten kannalta välttämättömien uudistusten kehittämisen, joutuu merkilliseen valoon. Lähtikö hallitus todella uudistamaan lainsäädäntöä unohtamalla perustuslaillisen todellisuuden, aivan kuin utopian varassa?

    Mutta ehkä uudistus seuraavalla kaudella onnistuu. Sen tulisi rakentua eurooppalaisen mallin varaan. Hallinto on siinä kolmiportainen. Lähipalvelut järjestää kunta, vaativat ja kalliit erityispalvelut maakunta (tai joku toisin nimetty taso, jos tämä ei poliittisesti kelpaa, koska se on keskustan esitys) ja korkeinta osaamista vaativat, valtakunnallisesti tärkeät palvelut valtio.

    Huomaa sana ”järjestää”. Palvelut siis maksetaan verovaroista, kuten nykyisin tehdään, mutta palveluiden tuottamisessa saavat kaikki kukat kukkia. Tilaa on julkiselle tuotannolle, yrityksille ja kolmannelle sektorille. Raha kulkee asiakkaan mukana, ja asiakas valitsee.

  • Metsäteollisuudella vakavaa asiaa

  • 24.2.2015

    Nyt oli metsäteollisuuden vuoro informoida kansanedustajaehdokkaita Sappin tehtaalla Lohjan Kirkniemessä. Jälleen kerran hieno tilaisuus ja asiaa tuli paljon. Erityinen ilon aihe on metsäteollisuuden positiiviset näkymät. Uutiset kuolemasta näyttäisivät jälleen kerran liioitelluilta ja hyvä niin. Nyt Suomeen taas investoidaan ja biotalouden liittäminen metsäteollisuuden tuotantoon avaa aivan uusia mahdollisuuksia. Ellei nyt sitten vihreällä idealismilla turmella teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

    Kaksi asiaa jäi erityisesti mieleeni. Jos puhutaan kestävästä taloudesta, siihen täytyy liittää ympäristön puhtaudesta huolehtimisen lisäksi talous ja sosiaalinen kestävyys. Minusta näkökulma oli terveellinen. Jos Suomesta siirtyy teollisuutta vaikkapa Kiinaan, se tarkoittaa aina tappiota ympäristöasioissa. Siirrytään säännellystä ja kontrolloidusta taloudesta väljemmille vesille. Ympäristö kärsii. Tämä kannattaisi aina muistaa, kun uusia normeja ja velvoitteita säädetään. Asiat ovat sinänsä hyviä, mutta kokonaisuutta tarkasteltaessa luonto kuitenkin häviää.

    Toinen asia liittyi tiemäärärahojen käyttöön. Hallitus juuri perui Pisarahankkeen ja ainakin ministeri Rinne ilmoitti pahoittavansa mielensä. Metsäteollisuuden viesti oli yllättävä: Ellei alueellinen tieverkko ole kunnossa, puunkorjuu vaarantuu ja samalla vaarantuu yksi Suomen teollisen tulevaisuuden kärkihankkeista. Tämä olisi terveellistä muistaa, kun rahoja jaetaan. Kyse ei siis olekaan siitä kaikkien kiroamasta aluepolitiikasta, vaan teollisuuspolitiikan ytimestä.

    Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö pääkaupunkiseudun kasvun pidä näkyä myös investointien kohdentamisissa. Muuttama aamu ja ilta pääkaupunkiseudun ruuhkissa voi olla silmiä avaava kokemus. Niin on moni maakunnan vaikuttaja taksin takapenkillä aivan vapaaehtoisesti myös todennut.

  • Käytäntöjä on muutettava

  • 17.2.2015

    Puheenjohtaja Juha Sipilä nosti vaalitilaisuudessa tärkeän aiheen esille. Olemme Suomessa tottuneet siihen, että jos maassa on jokin ongelma tai haaste, säädetään asiaa kontrolloimaan laki ja perustetaan mahdollisesti virkoja sitä hoitamaan. Kun rahat ovat tiukalla ja toimintakulttuuria on muutenkin muutettava, täytyy jatkossa toimia toisin. Täytyy uudelleen löytää luottamus kansalaisten kykyyn ja haluun itsekin osata jotain.

    Joskus tällainen ajattelu on ollut osa kansan syviä rivejä. Tapasin samaisessa tilaisuudessa eläkeläisrouvia, jotka ottivat reippaasti, mutta aivan kohdalleen kantaa. He saivat toimeentulonsa takuueläkkeestä ja pienestä asumistuesta. Kun kyselin selviytymistä arjesta, rouvat ilmoittivat tulevansa aivan asiallisesti toimeen.

    Tämä tietenkin edellyttää, että asumismenot ovat kohtuulliset eikä sairastamiseen mene suuria summia. Mutta tärkeintä oli naisten asenne: Olemme tottuneet tulemaan vähällä toimeen ja teemme kaiken mahdollisen itse. Ei puhettakaan uusavuttomuudesta.

    Sitten he opastivat ehdokasta. Vaikka sinä säätäisit millaisia lakeja tahansa, ihmiset eivät selviä arjestaan, jos he ovat niin hukassa kuin monet tänä päivänä ovat. Ei ole päämäärää eikä suuntaa.

    Siihen kommenttiin en osannut sitten sanoa mitään.

  • Myös alkoholista pitää keskustella

  • 13.2.2015

    Nyt kun mediahyöty keskustan keskiolutkannasta on käytetty loppuun, ja puolue saatu taas näyttämään maalaistollojen maalaisliitolta, nyt alkaisi olla asiallisen alkoholikeskustelun paikka. Tämä on raittiusmiehelle vähän haastavaa, mutta alkoholi on poliittinen kysymys siinä missä Yle –verokin.

    Lukujen valossa alkoholi näyttää mieluummin kuolintarvikkeelta kuin elintarvikkeelta. Joka tapauksessa seuraavat faktat löytyvät tilastoista:

    -kokonaiskulutus on laskenut vuoden 2007 tasosta alkaen, mutta 2013 lasku pysähtyi ja on nyt noin 11,6 litraa absoluuttista alkoholia yli 15 –vuotiasta suomalaista kohden.

    -50 vuoden aikana kulutus on kasvanut kahdesta litrasta 10 litraan.

    -52 % kulutuksesta on olutta.

    -alkoholivero tuottaa valtion kassaan noin 1,4 mrd euroa vuodessa.

    -alkoholista aiheutuvia kuluja on vaikea laskea, mutta eri viranomaisten arviot vaihtelevat 4 ja 14 mrd euron välillä.

    -Tutkijat selittävät muutosta tulojen kasvulla, saatavuuden paranemisella ja erilaisilla kulttuurimuutoksilla.

    Asian tekee poliittiseksi se, että myynnistä tulee valtiolle verotuloja ja haitallisesta käytöstä veromenoja. Lisäksi alkoholin käytöstä syntyy sekä yksilötasolle että sosiaaliseen elämään haittoja, joita on mahdotonta mitenkään järkevästi mitata, vaikka ne ovat kuitenkin kaikkien nähtävillä.

    Kaikki tietävät, että rakenteiden avulla alkoholin kulutukseen vaikutetaan nostamalla hintaa ja vaikeuttamalla saatavuutta. Näillä keinoilla ei kuitenkaan vaikuteta kenenkään mieleen. Joka haluaa alkoholia käyttää, löytää aina siihen tilaisuuden, syyn ja rahat. Kieltolakikaan ei kulutusta lopettanut.

    Ongelmana on vielä kulttuurinen kaksinaismoraali: vaikka käytön ja käyttäjän haitat tunnetaan, huumorin ja kanssapuheiden tasolla vastuutonta käyttöä kuitenkin ihaillaan. Normaaliin aikuiseen mieleen se tuskin vaikuttaa, mutta lujilla ovat ne, joiden kyky erottaa tosiasioita toiveista on muutenkin vaatimaton.

    Alkoholipolitiikan liberaalia linjaa on yleensä perusteltu sillä, että ajan mittaan vapaus muuttaa myös venäläistä humalajuomisen kulttuuria eurooppalaisen kulttuurin suuntaan. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut, minkä osoittaa tuore THL:n tutkimuskin. Koe on tietysti kesken, koska kukaan ei osaa sanoa, montako sukupolvea muutos vaatii.

    Olen keskustellut alkoholipolitiikasta paljon myös AA –kerhoissa käyvien miesten ja naisten kanssa. Heitä varmaan voidaan pitää jollakin tavalla alan asiantuntijoina. Erikoista on se, ettei kukaan osaa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Raitistunut alkoholisti tietää, että raitistumisen perusteena on mielenmuutos. Ja kukaan ei osaa sanoa, kenestä kohtuukäyttäjästä tulee alkoholin suurkuluttaja ja kaikkien siihen liittyvien ongelmien kantaja.

    Ajattelen niin, että nykyisen alkoholikulttuurin vallitessa alkoholin käyttöä ja saatavuutta on sosiaalipoliittisesti viisasta kontrolloida. Asiallisen tiedon jakaminen kouluissa ja järjestöissä on varmasti paikallaan. Esimerkin voimaakaan ei pidä väheksyä. Mutta rakenteellisesti parhaan mallin esitti minusta panimoteollisuuden edustaja viime syksynä.

    Hän esitti sellaista linjaa, jossa hintaa muuttamalla siirretään alkoholin käyttöä kodeista ja kaduilta anniskelupaikkoihin. Se tarkoittaisi sitä, että alkoholin ravintolahinta olisi matalampi, kuin vähittäishinta. Etuna olisi anniskelun tapahtuminen edes jollain tavalla valvotuissa oloissa. Vähittäismyyntiä voitaisiin sitten katsoa kokonaisuutena, ja yrittää luoda sille sääntöjä, joilla alkoholin kulutuksen haittoja voidaan parhaiten estää.

    En tiedä, onko tällainen malli toteutettavissa, mutta idean tasolla sitä voisi kannattaa.

  • Kodinhoitajat takaisin

  • 10.2.2015

    Olin tänään vaalikampanjani ensimmäisessä tupaillassa. Hieno tilaisuus. Kylän väkeä paikalla talon täydeltä ja ehdokkaitakin neljä. Hyvää ja asiallista keskustelua. Suuri osa keskustelusta kulki perhepolitiikan kysymyksissä. Arjen esimerkkeihin ei ole aina helppoa esittää edes periaatteellisia ratkaisuja. Se kuitenkin tuli yhteiseksi ymmärrykseksi, että kodinhoitajien palauttaminen perheiden avuksi olisi suuri kädenojennus yhteiskunnalta. Se jos mikä olisi ennaltaehkäisevää työtä ja säästäisi verovaroja. Hoitajan ei tarvitsisi välttämättä tehdä syväanalyysiä perheiden ongelmista, vaan antaa vanhemmille hetki aikaa puhaltaa. Tai vain auttaa kodinhoidon perusasioissa. 80 -luvulla ja osin vielä 90 –luvulla tällainen järjestelmä oli olemassa. 90 –luvun lama leikkasi palveluita, mutta ei julkisia kuluja. Talonpoikaisjärjelle olisi taas tarvetta ja käyttöä. Vai käykö tässä niin, että ruvetaan puhumaan piikayhteiskunnan paluusta ja torjutaan uudistus mielikuvilla?

  • Mikä on idealismin hinta?

  • 1.2.2015

    Nyt oli teknologiateollisuuden vuoro järjestää kansanedustajaehdokkaille keskusteluita. Ja hyvä olikin. Oli selväjärkistä ja punnittua puhetta. Talouden luvut olivat karuja ja lähitulevaisuudessa ei ole tulossa käännettä parempaan. Jäin miettimään, että on asia todella niin? On se, ellemme itse päätä ja tee toisin.

    Yksi asia minulle selvisi perin pohjin. Suomalaiset yrittäjät ja johtajat haluavat tuottaa erilaisia tuotteita sekä vientiin että omaan käyttöön ja pitää samalla ympäristöstä hyvää huolta. Teollisuusväki toivoi vain yhtä asiaa: Että kaikki kilpailijat noudattaisivat samoja sääntöjä. Todellisuus on vain niin karu, että jos halutaan toimia ympäristöystävällisesti, Intiasta ja Kiinasta ei oikeastaan pitäisi tuoda Suomeen –eikä tietenkään minnekään muuallekaan - juuri mitään ennen kuin maat noudattavat samoja normeja kuin me täällä.

    Opin toisenkin asian. Vihreät ovat perustelleet erilaisten normien ja verojen kiristyksiä sillä, että näin pakotetaan innovaatiot liikkeelle ja saadaan etulyöntiasema ns. ”cleantechin” alueella. Mutta cleantechia ei ole vain sellainen tuotanto, jossa yhdestä putkesta menee koneeseen likaista vettä ja toisesta tulee puhdasta ulos. Cleantechia on kaikki tuotanto, joka saadaan aikaan järkevillä, korkeilla ympäristövaatimuksilla; myös teräksen tuotanto.

    Mieleeni hiipii väkisinkin inhottava kysymys: Mikä on ollut ja on edelleen vihreän idealismin hinta suomalaiselle teollisuudelle ja suomalaisille työpaikoille?

    Lainaan Eija-Riitta Korholan blogia: ” Nykyisin voimassaoleva Kioto-2 kattaa noin 13% globaaleista päästöistä. Vaikka sen piirissä on valtava joukko maita, vähennysvelvoite koskee vain EU-maita ja neljää muuta maata. Kun siitä sovittiin muutama vuosi sitten, Suomen ympäristöministeri Ville Niinistö palasi Durbanin kokouksesta Suomeen toteamalla, että sopimus oli pakko saada aikaan eikä Suomella ollut mahdollisuutta riitauttaa sitä, vaikka siitä oli tiedossa meille jättilasku. ”Muuten olisimme joutuneet ilmastopolitiikan paarialuokkaan”, perusteli Niinistö.”

  • SAK:n vieraana

  • 28.1.2015

    Kansanedustajaehdokkaat saivat kutsun SAK:n järjestämään lobbaustilaisuuteen. Hyvä tilaisuus olikin. Varsin avointa keskustelua ay –liikkeen poliittisista tavoitteista ja asemasta yhteiskunnassa. Myös liikkeen sisäisistä kiistoista. Kuulijalle tuli nopeasti selväksi, että läsnä on yhteiskuntamme voimakkain painostusjärjestö, joka on saanut ja saa edelleen tärkeinä pitämiään asioita poliittiselle agendalle.

    Positiivista oli mielestäni yleinen eetos tehdä työtä epäoikeudenmukaisten käytäntöjen purkamiseksi. Myös huoli Suomeen ulkomailta lähetettyjen työntekijöiden asemasta oli helposti allekirjoitettavissa. Luulisin jokaisen rehellisen työnantajankin etujen mukaiseksi tilannetta, jossa kaikki markkinoilla toimivat yrittäjät ja työntekijät huolehtivat yhteiskunnallisista velvoitteistaan. ”Harmaa talous, musta tulevaisuus” –mainos on oivaltava.

    Ymmärrän ay –liikkeen myös eräänlaiseksi keskiluokan puolustajaksi. Minusta tehtävä on tärkeä, koska mahdollisimman laaja ja hyvin toimeentuleva keskiluokka on terveen yhteiskunnan tärkeä rakennetekijä. Kukaan vastuullinen päättäjä ei voi tavoitella yhteiskuntaa, jossa 5-10 % kansalaisista on rikkaita ja loput sinnittelevät jokapäiväisen selviämisen rajoilla.

    Sekin tuli selväksi, että neuvottelujen ja sopimisten tie on ainoa mahdollinen, mikäli yhteiskuntarauha halutaan säilyttää.

    Mutta esille tuli myös asioita, joiden kanssa toivoisin SAK:n asettuvan peilin eteen. Merkittävin asia oli suuri periaatteellinen kysymys, joka sitten heijastuu käytäntöihin: Onko edelleen niin, että liike ajattelee Marxin tavoin, että työn ja pääoman välillä on suuri ristiriita. Tähän viittaisi liikkeen halu saada Suomeen veturiyrityksinä toimivia suuryrityksiä. Ei minulla tietenkään mitään sitä vastaan ole, mutta olin aistivinani toiveessa enemmän omien toimintatapojen ja poliittisen aseman säilyttämisen halua, kuin loppuun mietittyä yrityspolitiikkaa.

    Todellisuus kun on toisenlainen. Suomen 322183 yrityksestä 93 % on mikroyrityksiä, eli alle 10 työntekijän yrityksiä. Jokainen ymmärtää, ettei 10 hengen porukassa tarvita pääluottamusmiestä eikä varmaan työsuojeluvaltuutetunkaan tarve ole aivan polttava ainakaan joka päivä. Yt –lakia sovelletaan vasta 20 hengen yrityksiin, mutta pieniä yrityksiä nekin ovat ja on vaikea kuvitella, miten yt –lain mukainen hallinnoiminen työvoimaviranomaisten kanssa parantaisi yrityksen kilpailukykyä. Myöskään tytäryhtiöiden perustaminen tai joidenkin työtehtävien osa-aikaistaminen ei kuulu työntekijöille.

    Tältä pohjalta on helppo ymmärtää, miksi juuri suuret yritykset ovat mieluisia yhteistyökumppaneita, koska pienet yritykset eivät ay –liikkeen rakentamaa valtapoliittista hallinnointia tarvitse. Suurissa pääomavaltaisissa yrityksissä työn ja pääoman välinen ristiriita voi joskus näkyä, ja ilmeisesti ay –liike tarvitsee tätä todellisuutta pitääkseen järjestäytymisasteen korkealla.

    Mutta ay –liikettä tarvitaan, ja liikkeen kansainväliset tehtävät ovat minusta erityisen merkittäviä. Samalla pitäisi käydä avointa keskustelua ay –liikkeen poliittisesta asemasta painostusjärjestönä esimerkiksi juuri suhteessa eduskuntaan ja lainsäädäntöön.

    Toinen keskustelun aihe voisi olla ay –liike ja kilpailukyky. Minä luulen, että avoimella yhteistyöllä voisi löytyä ratkaisuja, joiden avulla pienten ja keskisuurten yritysten kynnystä työllistää voitaisiin oleellisesti laskea. Suomi tarvitsisi nyt näitä toimia. Maailma kun näyttää muuttuneen sellaiseksi, että ainakin pienissä yrityksissä työmies ja yrittäjä seisovat rinnakkain, viivan samalla puolella. Uhkatekijät ovat yhteisiä.

  • Onko meillä vaihtoehtoja?

  • 20.1.2015

    Seuraava hallitus joutuu etsimään säästökohteita, koska sekä valtion että monien kuntien talousarviot ovat vuosia olleet alijäämäisiä. Säästäminen on aina ollut vaikeaa, koska käytännössä se tarkoittaa joko palveluiden tai tulonsiirtojen leikkaamista, eli juuri siihen puuttumista, mikä muodostaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ytimen.

    Paras vaihtoehto leikkaamiselle olisi tietenkin verotulojen kasvattaminen yrittämisen kautta. Tai oikeastaan se ei ole vaihtoehto; niin on tehtävä joka tapauksessa. Mutta vaihtoehto tulonsiirtojen leikkaamisille on rakenteellisten uudistusten tekeminen. Käsite on hankala ja sitä monet poliitikot käyttävät sekavasti. Minusta se tarkoittaa kahden kysymyksen tekemistä: Voidaanko julkiselle sektorille laeilla säädettyjä tehtäviä tai palveluita karsia, tai voidaanko ne tuottaa tehokkaammalla tavalla?

    Julkisen sektorin tehtävissä on kaksi ääripäätä. Virkamiehillä on tehtäviä, joissa he päättävät kansalaisten elämään vaikuttavista asioista kuten erilaista luvista ja oikeuksista aina kansalaisvapauksien rajoituksiin saakka. Virkamiesten päätöksistä voi aina valittaa. Tällaisia tehtäviä tuskin on viisasta siirtää minnekään.

    Toisessa ääripäässä julkinen sektori toimii palveluiden tuottajana. On vaikeaa nähdä, miksi virkamiesorganisaatio olisi tehokas tai joustava tässä roolissa.

    Moni kunnan työntekijä tai virkamies sulkee tällä kohdalla korvansa ja kuulee vaatimuksessa henkilökohtaisen moitteen. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Kenenkään henkilökohtaista työpanosta ei arvioida eikä kuntien ja valtion työntekijöitä leimata. Kyse on toimintatavoista, periaatteista ja säännöistä, joista vastuu on päättäjillä.

    Mutta palveluiden tehostamiseen on olemassa keinoja. Yksi niistä on markkinatalous. Tässä mallissa kunta määrittelee, millaisia palveluita tuotetaan joko lakiin tai omaan harkintaan perustuen. Kunta myös määrittelee, kenelle palvelu tarjotaan ja minkä laatuisena. Palvelun tuottaminen ostetaan pääosin markkinoilta.

    Mutta kunta voi ja sen myös tulee itsekin tuottaa palveluita, koska näin estetään monopolien syntyminen ja säilytetään tuntuma hintatasoon. Tuottamalla palveluita niin tehokkaasti kuin vain osataan, kunta määrittelee palvelun ja palvelusetelin hinnan. Kuntalainen voi siis aina saada palvelun julkisesti tuotettuna, mutta hän voi hankkia sen myös yksityiseltä palveluntuottajalta ja saa käyttöönsä palvelusetelin. Jos yksityisesti tuotetun palvelun hinta on sama kuin julkisesti tuotetun, asia on sillä selvä. Jos hinta on matalampi, yritys saa pitää erotuksen. Jos hinta on korkeampi, asiakas maksaa välirahan. Oleellista on, että palveluiden tuottajia ei valitse kaupunginvaltuusto, vaan asiakas.

    Mikä järki tässä kaikessa on? Ensinnäkin näin saadaan palveluille läpinäkyvällä tavalla hinta. Toiseksi tuottamista ja vaikutusta voidaan arvioida ja tarvittaessa kehittää. Kolmanneksi markkinoille kuuluva tehostamisperiaate saadaan yleiseen käyttöön. Palvelut saadaan kysynnän ja tarjonnan logiikan piiriin. Se lopettaa löysän puheen palvelutarpeista. Näin pakotetaan politiikka ja "tekniikka" oikeille paikoilleen. Politiikalle kuuluu arvokeskustelu resurssien käytöstä ja kohdentamisesta sekä tietenkin asiaan kuuluvat päätökset. Tuottamisen asiantuntijoille kuuluu vastuu tuottamisen järkevästä hoitamisesta. Ei talojen rakennesuunnittelijaakaan valita poliittisin perustein, ei myöskään lääkäriä tai katsastusinsinööriä.

    Tämä muutos ei ratkaise kaikkia ongelmia, mutta pitkällä tähtäimellä se säästää verorahoja ja pakottaa poliitikot puhumaan asioista oikeilla nimillä. Tiedän senkin, että tässä esittämääni mallia ei ole järkevää laajentaa kaikkiin palveluihin. Esim. peruskoulua en välttämättä ostaisi markkinoilta, vaikka yksityiskouluja en vastustakaan.

    Tällainen malli olisi vaihtoehto myös tulonsiirtojen leikkauksille. En ole koskaan ymmärtänyt sitä logiikkaa, jossa puolue vaatii tiukasti yleissitovia palkankorotuksia ja minimipalkkaa, mutta on valmis leikkaamaan kaikkein pienituloisimpien etuuksia tulonsiirtoina. Samaa kulutuskysynnän turvaamistahan nekin varmistavat ja ehkäisevät köyhyyttä.

    Kyse ei ole myöskään yksityistämisestä, vaikka niin usein virheellisesti väitetään. Palvelu on yksityinen silloin, kun kuntalainen tai asiakas maksaa sen omasta kukkarostaan. Kun palvelun järjestämisvastuu on kunnalla tai valtiolla, myös rahoitus tulee verojen kautta. Verorahoitus saa säilyä osana palvelun julkisuuden käsitettä.

  • Konsensus - puolesta ja vastaan

  • 17.1.2015

    Pääministeri Stubb on toistuvasti arvostellut suomalaista poliittista konsensusta. Poliittinen avaus on toiminut, koska demareiden varapuheenjohtaja on tietenkin puolustanut konsensusta. Keskustelu on jokseenkin hedelmätöntä yleisellä tasolla, ellei kiistan alaisia asioita yksilöidä. Kun niin tehdään, löytyy näkökulmia puolesta ja vastaan.

    Jos konsensuksella tarkoitetaan kykyä sopia ja sovitella yhteen erilaisia poliittisia näköaloja, sitä ei tarvitse arvostella. Ajatus sopimusyhteiskunnasta on perustunut tähän. Jyrkkiä vastakkainasetteluita on voitu välttää. Jos konsensuksella tarkoitetaan sitä sopimista, joka liittyy hallitustyöskentelyyn tai sopimusten tekoon kunnallispolitiikassa, paljon hyvää on saatu aikaan. Jo pelkästään kyky nostaa vaikeitakin ristiriitoja pöydällä, käydä niistä keskustelua ja etsiä kompromissia, on rakentanut yhteiskuntaa.

    Mutta konsensusta voidaan myös arvostella. Konsensuksen perusteella voi syntyä yhteiskuntaan poliittisia tabuja, joita ei haluta eikä kyetä nostamaan uudelleen arvioitavaksi. Yksi tällainen on kolmikanta. Ei ole reilua, että neuvottelupöydästä puuttuu pienen ja keskisuuren yritystoiminnan edustus. Asetelma pitäisikin heti alkajaisiksi laajentaa nelikannaksi. Toisaalta ei ole oikein, että kolmikanta sopii asioista, joista päätetään lailla. Ehdottaa ja keskustella aina voi, mutta poliittinen järjestelmä ei toimi terveesti, jos vaaleilla valitun eduskunnan käsiä sidotaan. Tässä Stubbin näkemys on perusteltu ja vasemmisto yhdessä ay –liikkeen kanssa itsetutkistelun paikalla.

    Suomalainen eläkejärjestelmä ja eläkelaitosten toiminta on myös esimerkki konsensuksen huonoista hedelmistä. Kaikki selväjärkiset poliittiset vaikuttajat ymmärtävät, että eläkeikää on nostettava ja eläke-etuja karsittava. Tämän ei tarvitsisi tarkoittaa dramaattista elintason laskemista, jos eläke ja työ voitaisiin yhdistää mahdollisimman joustavasti. Mutta päätöksenteko asiasta on ollut luvattoman tahmeaa. Olen myös melko vakuuttunut, että nykyinen tapamme kerätä eläkerahoja moniin eläkeyhtiöihin ei välttämättä ole perusteltavissa. Mutta puutupa siihen, vaikka lopputuloksena olisi eläkeläisten etu.

    Myös julkisen sektorin toiminnassa on paljon konsensushämyä. Sote –uudistus ja taustalla oleva kuntauudistus ei minun mielestäni oikein osu kymppiin. Keskustelut ja toimenpiteet pikemminkin kiertävät ongelmia kuin yrittävät niitä ratkaista. Ja kun ongelmiin ei voida puuttua, supistetaan tulonsiirtoja, jolloin lasku lankeaa yhteiskunnan pienituloisimmille. Näin teki Lipposen hallitus Liisan listan avulla.

    Jos oltaisiin suoria, otettaisiin koko palvelujärjestelmä avoimeen tarkasteluun. Silloin pitäisi puhua palveluiden määrästä ja tuottamisen tavasta. Jos päättäjiä ohjaisi selkeä järjestämis- ja tuottamisvastuun erottaminen, julkisia palveluita voitaisiin notkistaa ja tehostaa huomattavasti. Merkittävin uudistus olisi palveluiden tuottamisen avaaminen markkinoille. Kun tähän yhdistettäisiin hoitoseteli, avautuisi palveluiden tehostamiselle ja uusille vaihtoehdoille aivan uusi kanava.

    Työehdoista sopiminen on aivan oma lukunsa. Maailma vain on muuttumassa sellaiseksi, että ns. paikallisen sopimisen vastustamiselle ei löydy mitään muuta perustelua, kuin vallan säilyttäminen. Minun on vaikea kuvitella, että kukaan vastuullinen päättäjä voisi tavoitella työväestön eli ns. keskiluokan köyhdyttämistä. Mitä paremmin keskiluokka pärjää, sitä paremmin pärjää koko kansakunta. Pyrkiminen jyrkkien tuloerojen yhteiskuntaan olisi avoin valtakirja ristiriitojen lisäämiseen. Ei kiitos. Mutta globaaleilla markkinoilla yrittäjillä ja työntekijöillä täytyy olla mahdollisuus sopia ja joustaa ja ottaa voittoja tarjouskilpailuissa kotiin. Ainakaan poliittisen konsensuksen varjeleminen ei saisi sitä estää.

    Sovittelemisen ja yhdessä sopimisen kulttuurista ei tarvitse tinkiä.

  • Rädyn linjaus oli selkeä

  • 7.1.2015

    Ministeri Räty otti jämäkästi kantaa perhepolitiikkaan. (http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/2015/01/05/laura-raty-kokoomus-kotihoidontuki-lakkautetaan-kokonaan/) Hän oli sitä mieltä, että pitkässä juoksussa lasten kotihoidon tuki voidaan lakkauttaa. Nostan Rädylle hattua, koska hän reilusti sanoo poliittisen linjansa ennen vaaleja. Kansalaiset voivat nyt vapaasti valita, mihin suuntaan haluavat yhteiskuntaa kehittää.

    Rädyn kanta sopii politiikan suureen kuvaan. Perinteisestihän on ollut niin, että keskusta ja vasemmisto ovat olleet tulonsiirtopuolueita; demarit ja kokoomus palvelupuolueita. Yksittäisten poliitikkojen kohdalla on tietenkin suuria eroja, mutta suuressa kuvassa on ollut näin.

    Tulonsiirroilla on tasoitettu tuloeroja ja haluttu ehkäistä kansalaisten köyhyyttä lisäämällä kuluttamisen mahdollisuuksia. Palveluita puolestaan on kehitetty erilaisten tarpeiden näkökulmasta, mutta samalla niin, että julkista sektoria on voitu vahvistaa. Julkisen sektorin vahvistaminen on perinteisesti ollut lähellä demareiden ideologiaa, kokoomus on joko ollut samaa mieltä, tai suostunut linjaan siksi, että samalla helpotetaan erityisesti naisten työssä käymisen mahdollisuuksia. Jälkimmäistä periaatetta eivät tietenkään vastusta myöskään tulonsiirtopuolueet.

    Kotihoidon tuki on tarjonnut myös pieni- ja keskituloisille perheille mahdollisuuden aidosti valita sopiva lasten hoitomuoto. Naisliike on yleensä vastustanut kotihoidon tukea, koska kotona vietetyn ajan on katsottu heikentävän naisten sosiaaliturvan kehitystä ja heikentävän mahdollisuuksia edetä uralla. Luottamus perheiden omaan kykyyn ratkaista asia on ollut hyvin pieni. Mieluummin on haluttu muuttaa lainsäädäntöä niin, että kaikilla on vain yksi vaihtoehto (kunnallinen päivähoito).

    Harva muistaa, että Vanhasen I hallitus korjasi sosiaaliturvan epäkohtaa vuoden 2005 alusta naisten osalta niin, että esim. eläke karttuu myös niiiltä vuosilta, kun lasta on hoidettu kotona tulonsiirtojen varassa.

    Nyt edessämme on suuri valinta. Yhteiskunta voidaan rakentaa vaihtoehtojen varaan, jolloin valinta jätetään vanhemmille, tai harvojen vaihtoehtojen varaan, jolloin yhteiskunta ohjaa perheiden elämää vahvasti. Minun valintani on ensimmäinen.

  • Realistinen uudenvuodenpuhe

  • 1.1.2015

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti koruttoman ja realistisen uudenvuodenpuheen. Turvallisuus, talous ja ympäristö; kaikkia koskettavia yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta niin suuria, että yksittäisen kansalaisen voimat eivät tunnu millään riittävän. Niinistö antoi ongelmiin mieleen painuvan ja osuvan lääkkeen: "Ei sitä olla toinen toistaan kummempia, mutta yhdessä vahva voima". Suomalaisten parhaat puolet ovat aina tulleet esille vaikeina aikoina. Nyt niille alkaa olla taas kysyntää.

    Minulle jäi erityisesti mieleen viittaus "Liisan listaan". Kansanedustaja Liisa Jaakonsaari teki 1994 listan sosiaalietujen leikkauksista ja Lipposen hallitus ryhtyi toimeen. Leikkaukset sattuivat kipeästi sellaisiin kansalaisiin, joiden toimeentulo muodostui suurimmaksi osaksi yhteiskunnan tulonsiirroista. Muistan hyvin myös oman perheen kohdalta, miten lapsilisien ja kotihoidontuen leikkaukset veivät kerralla juuri rakentaneen perheen sille rajalle, jossa nokan pitäminen vedenpinnalla vaati kovaa kekseliäisyyttä.

    Niinistö on minun mielestäni täysin oikeassa siinä, että nykyisillä rakenteilla emme voi jatkaa. Velkaantumisen tahti on kova ja moraaliton. Lasku lankeaa lapsillemme. Vain siinä tapauksessa velkaa voi puolustella, että sillä investoidaan sellaiseen, mikä poikii yrittämistä ja uusia tuotteita suomalaiseen vientiin.

    Istuva hallitus on viivytellyt päätösten tekemistä kiusallisella tavalla. Seuraava hallitus ei voi menetellä samoin, vaikka päättäjät "eivät tulisi uudelleen valituiksikaan". Toivoisin kuitenkin, että uudistuksia ei tehtäisi Liisan listan periaatteilla. Tulonsiirrot eivät ole koskaan olleet demareiden eivätkä kokoomuslaisten suosiossa, vaan yhteiskunnan palvelut. Niitä ei toki sovi vähätellä, mutta edessä on kuitenkin niiden uudelleenrakentaminen ja toisin tekeminen. Jo yksin ikärakenteen muutos pakottaa meidät siihen.

    Poliittisesti se merkitsee toisenlaista linjausta, kuin Lipposen hallitukset tekivät. Ei kuitenkaan kokonaan, koska jostakin pitäisi löytää monta uutta Nokiaa, jotka auttavat suomalaista elinkeinoelämää ja tuovat kaivattuja työpaikkoja. Voisiko sellaisia löytyä ympäristöasioista, johon myös Niinistö viittasi. Kasvihuoneilmiön haitat ovat dramaattisia. Suomalaisilla voisi olla taitoa ja osaamista uuden tekniikan ja uusien ratkaisujen kehittämisessä. Mutta kannattaako tähän maahan investoida? Myös siihen politiikalla voidaan vaikuttaa.

  • Verovaalit

  • 26.12.2014

    Onvest –konsernin pääomistaja, vuorineuvos Maarit Toivanen-Koivisto kohautti suomalaista verokeskustelua juuri joulun alla ilmoittamalla muuttavansa kirjansa Portugaliin. Samaa keskustelua käytiin jo keväällä, kun finanssikonserni Sammon hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos muutti Ruotsiin. Hesari otsikoi uutisen Toivanen-Koiviston muuttoaikeista räväkästi: "Suomalainen vuorineuvos pakenee perintöveroa Portugaliin – `Tämä on ainoa mahdollisuus´." Otsikko osui kuitenkin ytimeen: Oliko vuorineuvos vastuullinen ja isänmaallinen yritysjohtaja vai rikas veropakolainen?

    Vastaus riippuu silmistä, joilla maailmaa ja poliittista järjestelmää tarkastellaan. Jos tarkastelijan maailmankatsomus lepää marxilaisella pohjalla, hän näkee kaikkialla pääoman ja työvoiman välisiä ristiriitoja ja luokkataistelua. Tällaiselle tarkastelijalle vuorineuvos on veropakolainen. Minä pelkään pahaa, että poliittisessa vasemmistossa on edelleen paljon näin ajattelevia ihmisiä. He ovat lahjakkaita ja äänekkäitä vaikuttajia, jotka populistisella retoriikalla hämmentävät lukijoita ja kuulijoita. Tiedän, että SDP:ssä ja vasemmistoliitossa kaikki eivät ajattele näin, mutta jos esim. ammattiyhdistysliike ajetaan tähän ideologiseen nurkkaan, Suomella on edessään todella kovat ajat.

    Toinen tapa tarkastella asiaa lähtee muutoksen tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Vaikka olisi vähän poliittista vetoa luokka-ajatteluun, liittyminen rahaliittoon ja ylipäätään globalisaation todellisuudessa eläminen synnyttää uuden rationaalisuuden. Suomen menestys ei riipu enää vain suomalaisesta palkkapolitiikasta ja sopimusjärjestelmistä, vaan Suomi kilpailee kansakuntana muiden kansakuntien kanssa pääomista ja kannustavasta yritysilmapiiristä.

    Toisaalta, jos haluaa harjoittaa hiukan puoluepolitiikkaa, koskaan ei ole ollut niin otollinen aika keskustalaiselle talouspolitiikalle, joka on aina muistuttanut, että luokkien ristiriidan korostaminen ei osu politiikan ytimeen. Perimmältään työmies ja yrittäjä seisovat viivan samalla puolella ja rakentavat yhdessä hyvinvointia. Juuri tästä on nyt kysymys.

    Populisti katsoo prosentteja ja sanoo, että rikkaat eivät maksa veroa. Realisti sanoo, että verojärjestelmä pitää rakentaa sellaiseksi, että Suomessa kannattaa yrittää, tänne kannattaa investoida, yritysten kannattaa vahvistaa taseitaan jne. Sitten, jos ja kun maksetaan osinkoja tai myydään omaisuutta ja saadaan suuria korkotuloja, sitten voidaan verottaa; osapuilleen Ruotsin malli siis. Ruotsihan poisti perintöveron 10 vuotta sitten ja korvasi sen luovutusvoittoverolla. Veroprosentti ja verotettavan summan alaraja voidaan asettaa niin, ettei se kohtuuttomasti rasita vaikkapa tavallisia oman asunnonmyyjiä.

    Kysymys on poliittisesti haastava. Nykyhallitus antautui asian edessä ja korotti ylintä perintöveroa 13 prosentista 20 prosenttiin. Politiikka on tietenkin mahdollisuuksien taitamista. Mutta jos tasavallan poliittinen ilmapiiri on sellainen, ettei se tunnista ja tunnusta poliittista todellisuutta, silloin ei voi myöskään suuria odottaa. Vuorineuvos Toivanen-Koivisto ei ole viimeinen johtaja, joka muuttaa Suomesta, ellei verotusta korjata.

    Joku korottaa heti äänensä, että tämä merkitsee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Huutaja on väärässä. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä ei kukaan vastuullinen poliitikko aseta Suomessa kyseenalaiseksi. Mutta uhkaajat ovat aivan muualla: tiukassa julkisessa sääntelyssä ja niissä kuuluisissa rakenteissa, joilla palvelut tuotetaan, sekä poliittisen johtajuuden puutteessa. Suurin uhka on siinä, ettei synny riittävästi jaettavaa.

    Edessä on kuitenkin vaalit, ja kansa voi sanoa painavan sanansa. Toivoisin maalle oikeudenmukaisia ja rohkeita päättäjiä, jotka ymmärtävät sekä kakun kasvattamista että sen viisasta jakamista.

  • Yle aloitti vaalityön

  • 3.12.2014

    Ylen uutinen 3.12 totesi, että 100 suomalaista kuntaa elää toisten rahoilla. Oletan uutisoinnin onnistuneen nostamaan monen uusmaalaisen karvat pystyyn: Kepu -Suomi loisii. Taisi mediatalo unohtaa, että se itse kerää vuosittain kansalaisilta verotuloja lähes 479 milj. euroa ja elää niillä sata prosenttisesti. Summa antaa turvalliset resurssit poliittiselle uutisoinnille eikä koira perään hauku.

    Tällainen uutisointi on valikoivaa ja kärjistävää. Se esittää kapean kuvan todellisuudesta. Muutama näkökulma on syytä nostaa esiin:

    Ensinnäkin on totta, että kaikilla Suomen kunnilla ei ole riittävästi verotuloja niiden palveluiden rahoittamiseksi, jotka eduskunta on kuntien kontolle säätänyt. Suomessa on kuitenkin suuri poliittinen konsensus itse periaatteesta: kaikille suomalaisille turvataan kohtuulliset peruspalvelut asuinpaikasta riippumatta. Jotta tämä tavoite voisi toteutua, kuntien tuloja helpottaa kuntien keskinäinen verotulon tasaus ja valtion budjetista maksettavat valtionosuudet. Jos tähän periaatteeseen ei halua yhtyä, sitten pitää kannattaa muuttoliikkeen jouduttamista ja maan osittaista autioittamista. Jo nykyisellä muuttoliikkeellä esim. pääkaupunkiseudun kunnat käyttävät melkoisia summia palveluiden rakentamiseen vastaamaan väestönkasvun tarpeita. Tietenkin se tuo rahaa etelän maanomistajille ja työtä rakentajille. Mutta se myös kiristää verotusta ja on kansallista tuhlausta silloin, kun valmis infra jää käyttämättä ja uutta rakennetaan tilalle.

    On syytä muistaa, että suomalainen politiikka ei ole vain sosiaalipoliittista solidaarisuutta. Koko maan asuttuna pitämistä voidaan perustella myös metsänhoidon, uusiutuvan energian ja turvallisuuspolitiikan näkökulmilla. Ja sokerina pohjalla on vielä kansallista yhtenäisyyttä korostava sivistyspolitiikka, eli halu ottaa pienen maan kaikki resurssit käyttöön yhteisessä rakentamisessa.

    Toiseksi uutinen unohti kertoa, että pientä tasoitusta syrjäseudun asukkaat maksavat jo nyt palveluistaan. Veronmaksajain tilastojen mukaan kiteeläinen maksoi tuloistaan kunnallisveroa 22,5 % prosenttia, kun Kauniaisissa selvittiin edelleen 16,5%. Ero tarkoittaa sitä, että 3000 euroa kuukaudessa tienaava Kiteeläinen maksaa vuodessa 1900 euroa enemmän veroa kuin saman verran tienaava kauniaislainen. Kaikki eivät ole osanneet valita syntymäpaikkaansa viisaasti.

    Kolmanneksi kannattaa muistaa, että se lohduton kuva taloudellisesta ja ennen kaikkea väestöllisestä todellisuudesta, joka koskettaa pienessä mittakaavassa noin 100 kuntaa Suomessa, koskettaa isossa kuvassa koko Suomea. Ei radanvarsikuntien ja suurten kaupunkien ympäristöjen menestys perustu päätöksentekijöiden hämmästyttävään viisauteen, vaan esim. julkisen liikenteen ja sijainnin tuomaan etuun ja maan sisäiseen muuttoliikkeeseen. Muuttotappiopaikkakunnat toimivat aivan kuin ”kasvattajaseuroina” kaupunkiseuduille. Muutama miljoona siinä vuosittain siirtyy väkisinkin euroja vaikkapa vain perintöjen muodossa uusille paikkakunnille.

    Minä iloitsen siitä, että Suomessa on menestyviä alueita. Mutta on hyvä pitää tosiasiat mielessä silloin, kun halutaan aidosti kuvata kansallisia menestystekijöitä. Kaupungistuminen on yksi globaaleista muutostrendeistä, jolle emme taida Suomessakaan oikein voida mitään. Eikä ole välttämättä tarpeenkaan. Talouden globalisoituminen on niin raju haaste, että Suomen kokoisella maalla ei ole varaa minkäänlaiseen jäsentenväliseen kisaan. Tarvitsemme kaiken kekseliäisyyden, osaamisen ja kovan työn teon, jos aiomme elintasomme säilyttää. Tätä haastetta Ylen uutisointi ei edesauta millään tavalla.

    Neljänneksi suomalaisten kuntien palveluiden tuottajahinnoissa on melkoisia eroja. Luulisi, että suuri on aina tehokasta ja kaunista. Niin ei kuitenkaan ole. Minua kiinnostaisi nähdä lista, jossa kunnat on laitettu järjestykseen vaikka 20 merkittävimmän palvelun tuottajahintojen osalta niin, että samalla näytettäisiin valtuuston poliittinen koostumus. Kiinnostaisiko Yleä?

    Viidenneksi minä voisin hyväksyä Ylen uutiseen sisältyvän piilokritiikin, jos istuvan hallituksen kunta- ja sote –uudistus olisi onnistunut. Jos olisi niin, että osa Suomea jääräpäisesti vastustaisi selkeää ja tarkkaa uudistusta, ja tuhlaisi näin kansallisia voimavaroja poliittiseen peliin. Mutta nyt joko minä olen huonosti informoitu, tai sitten toimittaja katsoo maailmaa samasta, pienestä putkesta, jota hallituksen poliitikot käyttivät hallituskauden alkaessa kohta neljä vuotta sitten. Ja tulokset ovat sen mukaisesti kaikkien nähtävillä. Uudistuksia on vaikea saada aikaan, koska ei tiedetä mitä halutaan. Käsillä on vertaansa vailla oleva sekasotku, johon meillä ei olisi varaa.

  • Kirkossa kuohuu

  • 29.11.2014

    Elämme hämmentäviä aikoja. Eroa kirkosta –sivuston mukaan kansankirkko on kahden päivän aikana menettänyt yli 7000 jäsentä. Nyt ei eroamisen syynä voi olla median hellimä kvasitulkinta ministeri Räsäsen kommenteista tv:n suuressa homokeskustelussa 12.10.2010, vaan eduskunnan perjantainen päätös ja arkkipiispa Mäkisen ulostulot asian yhteydessä. Minusta piispa valitsi toimintatavan, joka syvensi kirkon sisäisiä ristiriitoja. Näyttävät ulostulot juuri päätöksenteon alla olivat harkittua poliittista vaikuttamista, ja kansan pettymys näkyy.

    Eduskunnan äänestyksessä 105 kansanedustajaa oli homoliittojen kannalla. Päätös on selkeä ja sen mukaan toimitaan. Mutta ero oli hyvin niukka. Jokainen asiaa seurannut on voinut huomata, että todellinen keskustelu loppui jo kuukausia sitten, argumentteja ei kuunnellut enää kukaan ja media valjasti voimansa asian lobbaamiseen kaikella tarmollaan. Tässä tilanteessa kirkollisen vaikuttamisen linjaa olisi kannattanut miettiä vähän tarkemmin. Etenkin siksi, että koko ajan sanottiin päätöksen koskevan valtiota, ei kirkkoa. Jos näin todella ajateltiin, miksi poliittiseen keskusteluun osallistuttiin niin suurella arvovallalla? Toinen vaihtoehto olisi tietenkin ollut se, että kaikki piispat olisivat tulleet vahvasti julki ja näyttäneet selvästi väriä. Mutta niin ei tapahtunut –paria poikkeusta lukuun ottamatta.

    Syntynyt tilanne on todella uusi ja erikoinen. Valtiovalta etenee asian kanssa säädetyssä järjestyksessä. Poliittinen peli on tietenkin kovaa, koska seuraavan hallituksen on vietävä asiaa lainvalmistelussa eteenpäin ja seuraavan eduskunnan on lakiehdotuksesta aikanaan päätettävä. Asia tulee kuin tuleekin vielä kerran äänestykseen. Ja toisin kuin pelurit nyt raivoavat, perjantainen päätös on suuntaa-antava, mutta ei velvoita seuraavaa hallitusta eikä eduskuntaa mihinkään. Ymmärrän kiukun.

    Mutta kirkko on hankalassa tilanteessa. Monet kirkolliset vaikuttajat ovat mielellään kuvanneet kirkkoa yhteisönä, joka varjelee totuutta ja käy vaikeistakin asioista avointa keskustelua. Tämä kyky olisi toivottava, mutta nyt se ei ole voimassa. Se koskee myös arkkipiispaa. Hän kommentoi eroaaltoa Iltalehden mukaan näin: ”Olen viestejä lukiessani jäänyt miettimään pelkoja ja huolia, joita erilaisuus on meissä herättänyt. Olen pelännyt itsekin. Myös pelko ja pettymys täytyy voida tuoda esiin..”

    Olen tottunut liittämään tällaisen ajattelu demareiden kirkkopolitiikkaan. Siinä uskontopsykologia korvaa opillisen tarkastelun. Uskontoon ei silloin liity mitään oikeaa eikä väärää eikä uskonto anna elämälle mitään kriteereitä. Uskontopsykologiallakin on paikkansa, mutta tässä kontekstissa se on poliittista vaikuttamista.

    Minua nimittäin eivät homot pelota. Eivät myöskään homosuhteet. Pettynyt olen, mutta vain siksi, että eduskunnan päätös oli huono ja kirkollinen keskustelu asiasta lapsellista. Mutta en tunne minkäänlaista pelkoa tai vihaa. Minun maailmani ei tähän kaadu. En halua jatkossakaan syrjiä ketään hänen seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Enkä ylipäätään ole hirveän kiinnostunut työkavereitteni tai ystävieni seksuaalisesta suuntautumisesta. En muista, että olisin koskaan keneltäkään edes kysynyt asiaa. Käytävä keskustelu on periaatteellista. Kirkossa se koskee uskon perusteita, politiikassa lainsäädännön viisautta.

    Nyt kun kansa kuohuu ja eroaa rytinällä kirkosta, muutamat piispat ovat ilmaisseet huolensa kirkollisen yhtenäisyyden puolesta. Huoli on aito ja perusteltu. Muisti vain on hiukan valikoiva. Tunnustuksen mukaan kirkon ykseyteen näet riittää yksimielisyys evankeliumin opissa. Yksimielisyys ei synny toivomalla tai käskemällä. Paljon lähempänä sitä ollaan, jos piispat ovat opista samaa mieltä ja opettavat niin, että kaikki ymmärtävät asian.

  • Sitten vähän kirkkopolitiikkaa

  • 10.11.2014

    Maanantain valjetessa Suomessa on paljon pettyneitä toimittajia. Kirkkokansa on äänestänyt, mutta äänestänyt laiskasti ja väärin. Olen kyllä ajatellut, että en tällä palstalla käsittele uskonnollisia aiheita, mutta nyt teen poikkeuksen. Tai oikeastaan poikkeuksellisuus on näennäistä, mutta millä tavalla, se selviää kirjoituksen lopusta. Muutama ajatus aiheesta.

    Suomalaisesta mediasta merkittävä osa on viime vuosina valjastanut palstatilaa kirkon ja koko kristinusko liberalisoinnille. Yliopistoeksegetiikan "totuuksia" popularisoimalla on perusteltu arvopoliittista agendaa, jonka terävin kärki on kohdistunut avioliittoinstituution romuttamiseen. On ruvettu puhumaan tasa-arvosta sellaisessa asiayhteydessä, johon se ei kuulu ja on synnytetty kansan keskuudessa kuva syrjinnästä ja laittomuuden tilasta.

    Ja vaaleissa kansaa saatiin muutosvoimana liikkeelle eniten siellä, missä itsekritiikin edellytykset kirkollisissa asioissa ovat kaikkein vaatimattomimmat. Mutta nyt juuri Helsinkiä lukuun ottamatta seurakuntalaiset näyttävän antaneen tukensa lähinnä niille ehdokkaille ja valitsijayhdistyksille, jotka edustavat arvopoliittisissa kysymyksissä perinteisiä ajattelutapoja. Mitä tästä pitäisi ajatella.

    Aivan ensiksi näyttää siltä, että "tiedostava journalismi" ei ole vieraantunut ainoastaan kristinuskon lähteistä, vaan myös kirkkokansasta. Kun toimittajat istuvat pöytiensä takana ja lainailevat toistensa kannanottoja, he kiihottuvat omista kirjoituksistaan. Harva on jaksanut tai viitsinyt testata hypoteesejaan rahvaan parissa. Ja onhan se tietysti vähän kiusallista, kun kansa on niin konservatiivista - ainakin he, joita asia kiinnostaa.

    Toiseksi monet pitävät sekä median että kirkkokansan polarisoitumista liberaaleihin ja konservatiiveihin ikävänä ja vahingollisena. Olen osittain samaa mieltä. Vastakkainasetteluita voitaisiin lievittää ja keskinäistä ymmärtämystä lisätä, jos keskityttäisiin argumentteihin ja niiden avaamiseen. Mutta argumenttien avaaminen on hidasta ja vaativaa työtä. Nyt suuri osa keskustelusta on tyylipuhdasta politiikkaa, jolla halutaan vaikuttaa sekä lainsäätäjiin, että lainsäätäjien valitsijoihin.

    Jos perusteisiin kuitenkin jaksaa perehtyä, huomaa mielestäni kaksi asiaa: Ensinnäkin liberaaliteologia ja konservatiivinen teologia ovat perustavien näkemystensä osalta niin kaukana toisistaan, että on jo siinä ja siinä, voidaanko puhua samasta uskonnosta. Toinen asia on se, että kansankirkon osalta tästä aukeaa eteemme kaksi strategista vaihtoehtoa: Joko kehitämme kirkkoa sateenvarjoksi tai katto-organisaatioksi, joka aidosti sallii erilaisuutta ja antaa mahdollisuuden uskonnollisten asioiden mietiskelylle ja uskonnolliselle keskustelulle, tai sitten ajaudumme pikku hiljaa kohti konfliktia ja hajoamista. Minä olen ensimmäisen vaihtoehdon kannalla.

    Kolmanneksi tulee kysyä, miksi vaalitulos on aiheuttanut niin "närkästyneitä" otsikoita. Minun tulkintani asiaan on raadollinen. En usko, että kirkkoliberaaleilla - muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta - on kovin suurta kiinnostusta itse kristinuskon asiaan, evankeliumiin. Heidän tarkoituksensa on vaikuttaa kirkon sisällä. Tehdä kirkosta "omannäköinen", kuten muutamissa vaalisloganeissa sanottiin.

    Primäärinen agenda ei kuitenkaan ole kirkon sisällä, vaan yhteiskunnassa, eduskunnassa. Tarkoituksena on saada ns. sukupuolineutraali avioliittolaki voimaan adoptio-oikeuksineen ja vain se. Kun politiikka on muodostunut kovalla vauhdilla gallup -demokratiaksi, kirkko edustaa vakaumusten markkinoilla ainoaa instituutiota, jolla vielä voi olla ja onkin vaikutus- ja arvovaltaa lausua asiasta jotain. Sotkemalla peruskäsitteiden pakka voidaan kirkolliset vaikuttajat saalistaa mukaan poliittiseen rintamaan, jossa he eivät ymmärrä, mitä tekevät. Jos olisin ilkeämielinen, kutsuisin tätä hyväntahtoisten hölmöjen valjastamiseksi politiikan palvelukseen, mutta niin ilkeä en nyt halua olla.

    Tiedän, että monet seurakuntalaiset inhoavat jo pelkkää sanaa "kirkkopolitiikka". En minäkään ole siihen kovin ihastunut, mutta toisaalta en voi myöskään silmiäni ummistaa ympäröivältä todellisuudelta. Asiat etenevät niin kuin etenevät, mutta jotenkin koen, että ihmisenä olemiseen kuuluu suuri haaste ainakin yrittää ymmärtää sitä, mitä ympärillä tapahtuu.

    Politiikan parissa on vanha satiirinen sanonta: Punasilmäiset neuvottelevat ja sinisilmäiset hyväksyvät. En tahallani haluaisi kuulua jälkimmäisiin.

  • Espoo leikkaa kotihoidosta ja "säästää"

  • 4.11.2014

    Espoo suunnittelee jälleen lasten kotona tapahtuvan hoidon tukemisen supistamista. En voi sanoa muuta, kuin että olen jälleen ällikällä lyöty. Mutta en tiedä, miten voisin tästä asiasta kirjoittaa, koska olen mies ja kannatan sellaista poliittista hoitomallia, jossa perheet voivat itse aidosti valita, miten lapsensa hoitavat. Ja kotona tapahtuva hoito on tällä listalla yksi tasa-arvoinen vaihtoehto. Tämän mielipiteen seurauksena minuulle on aina tarjottu erilaisia sovinistin viittoja. Minä en kuitenkaan niitä ota.

    Minun ei tarvitse kiistellä hoitomuotojen paremmuudesta. Tiedän kokemuksesta, että Suomessa on hyvä päivähotojärjestelmä, päiväkodeissa tehdään hyvää ja arvokasta työtä, ja lapsia hoidetaan hyvin, mikäli resurssit vain ovat kunnossa. Sama tapahtuu perhepäivähoidossa.

    Poliitikkojen tehtävänä on kuitenkin luoda mahdollisimman hyviä rakenteita erilaisille palveluille ja julkisille toiminnoille. Palvelut tulee hoitaa taloudellisesti, laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja kuntalaisten erilaisia elämäntilanteita huomioon ottaen. Tämä kaikki tarkoittaa myös vaihtoehtoisten mallien järjestämistä niin, että kuntalaiset saavat valita.

    Tiedän, että päivähoidossa kipuillaan liian suurten ryhmäkokojen ja henkilökunnan vähyyden kanssa, mutta rakenteena meidän järjestelmämme on kohtuullisen hyvä. Paitsi niiltä osin kuin se koskee kotona tapahtuvaa hoitamista.

    Tosiasia vain on karu. Jos joku perhe tekee sen valinnan, että isä tai äiti tai vuorotellen molemmat vanhemmat hoitavat lapsiaan kotona, järjestelmä tulee veronmaksajalle kakkia muita malleja huomattavasti edullisemmaksi. Ja varsinkin monilapsisille perheille malli on inhimillinen ja toimiva.

    Nyt kaupunki "säästää" kotona tapahtuvasta hoidosta, eli Espoo -lisästä. Ilmaisu on poliittista manipulointia. Kaupunki ei voi säästää, jos se toteuttaa sellaista politiikkaa, joka karsii halvinta vaihtoehtoa ja korvaa vajeen kalliimmilla vaihtoehdoilla. Niin tapahtuu sekä yksityisen hoidon tuessa että kaikissa muissa hoitomuodoissa. Minä en siis arvostele niitä sinänsä, mutta ei niiden avulla mitään säästetä.

    Mutta päätökset ovat ideologisia ja poliittisia. Tosiasioilla ei välttämättä ole niiden kanssa kovin paljoa tekemistä. Ja missä on nyt se paljon perään kuulutettu kansalaisdemokratia, kansalaisten kuuleminen. Lasten parasta minä en edellyttänytkään kenenkään miettivän. Se olisi kuntapäättäjiltä liikaa vaadittu, kun sitä eivät toteuta lainsäätäjätkään.

  • Muuttuuko politiikanteko?

  • 18.10.2014

    Tietoykköset Oy:n teettämän kyselytutkimuksen mukaan keskusta on Suomen suosituin puolue. Ero seuraavaan, kokoomukseen, on venähtänyt jo lähes viideksi prosentiksi. Perussuomalaiset tulevat heti kokoomuksen perässä ja myös demareille tutkimus näyttää pientä nousua.

    Moni saattaisi ajatella, että täällä tunnetaan suurta vahingoniloa ja huojennusta. Ei tunneta. Keskustan menestyksestä olen toki iloinen ja odotan aikkaa, jolloin Sipilän kyvyt ja taidot pääsevät maata rakentamaan, mutta tasavallan alennustilasta en iloitse. Olisin mielelläni sallinut hallituksen onnistuvan rakenteellisissa uudistuksissa. Nyt näyttää käyvän niin, että ainoastaan eläkeuudistus saadaan maaliin. Ja senkin osalta kansalaisille ei muistettu avoimesti kertoa, että uudistus leikkaa tuleavia eläkkeitä ehkä noin 10 prosentilla. Mutta vasta tulevia. Saavutettuihin etuihin ei kosketa.

    Pitäisikö politiikan nykytilasta tehdä jotain johtopäätöksiä. Suomi on konsensusyhteiskunta, jossa nk. kolmikanataisilla neuvotteluilla on pidetty yllä yhteiskuntarauhaa ja on myös pystytty sopimaan tärkeistä poliittisista toimista. Samalla on häivytetty perinteisen puoluepolitiikan merkitystä ja poliittisten vaihtoehtojen merkitystä.

    Kataisen ja Stubbin hallitus voi tarkoittaa paluuta normaalitilaan. Politiikaan on jälleen tulossa sisältöä. Yhteiskunnallisten rakenneuudistusten toteutumattomuus ei ole vain pääministereiden saamattomuutta, vaan mahdottomuutta toimia tilanteessa, jossa poliittista yksimielisyyttä ei ole.

    Vihreiden energiapolitiikka on nostanut sähkön hintaa ja julkinen sääntely yhdessä lyhytnäköisen veropolitiikan kanssa vienyt mielenkiinnon kotimaisilta innovaatioilta. Liian massiivinen julkinen sektori on puolestaan demareiden ja vasemmistoliiton silmäterä. Kaikki sellaiset toimet julkisten palveluiden kehittämiseksi ja tehostamiseksi, jotka voitaisiin rakentaa järjestämis- ja tuottamisvastuun erottamiselle, ja joden kautta julkista sektoria voitaisiin sekä supistaa että tehostaa, aiheuttavat "neliraajajarrutuksen", kuten Osmo Soininvaara hyvin asian sanoitti.

    Gallupit näyttäisivät kuitenkin tukevan sitä ajatusta, että myös äänestäjät ovat havahtuneet karuun todellisuuteen. Vihervasemmistolla ei ole uskottavaa poliittista ohjelmaa kansakunna pelastamiseksi. Poliittisella keskustalla ja maltillisella oikeistolla se on. Minusta olisi aivan mahdollista rakentaa eduskuntavaaleihin uusi ohjelmataso, jossa kansalaiset voisivat äänestää myös tulevan hallitusohjelman perusteista.

    Minä laittaisin ainakin seuraavia elementtejä:

    -julkista sääntelyä puretaan järjestelmällisesti ja apuna käytetään kansalaispalautetta ja asiantuntijatyötä.

    -yritysten verotusta muutetaan niin, että mikäli yritys käyttää voittojaan kotimaisiin investointeihin, yhteisöveroa ei peritä.

    -pienten ja keskisuurten yritysten erityistarpeet otetaan lainsäädännössä huomioon.

    -julkinen palvelu t u o t a n t o avataan markkinoille.

    -selkeä investointiohjelma biotalouteen ja energiaomavaraisuuteen siirtymiseksi.

    -sosiaalipolitiikan puolella sekä päivähodossa että vanhusten hoidossa on paljon korjattavaa. Kyse ei ole suurista kustannuksista, enemmänkin toimintakäytännöistä ja sääntelystä.

    -muutoksiin saa varautua myös koulutuspolitiikka. Perheessäni on kaksi ammattikorkeakoulututkinnon suorittanutta, joiden opintoja olen seurannut läheltä. Ainakin toisen tutkinnon lopputyö oli aivan hölynpölyä. Näennäistieteellistä hukka-aikaa kuukausitolkulla.

  • Yksi A vähemmän

  • 15.10.2014

    Amerikkalainen luottoluokitusyhtiö Standard & Poor´s on odotetusti laskenut Suomen luottolukitusta. Lehtitietojen mukaan lasku ei merkittävällä tavalla vaikuta Suomen lainan saantiin eikä edes lainan hintaan. Uutinen on tietenkin tervetullut velkaiselle maalle, mutta kyseessä on vain hengähdystauko.

    Olen ymmärtänyt niin, että luottoluokituksessa on kyse arvioinnista, jossa selvitetään Suomen talouden kykyä selvitä velkojen maksusta. AA+ luokka tuntuu hyvältä, jos sitä vertaa vaikkapa Yt –neuvotteluiden uutisointeihin. Lehtitietojen mukaan Suomesta on 2000 luvulla hävinnyt yli 75000 teollista työpaikkaa. Uusia työpaikkojakin on syntynyt, mutta lähinnä sellaisille aloille, jossa palkanmaksu perustuu verotuloihin. Tilanne muodostuu ennen pitkää taloudellisesti kestämättömäksi.

    Elämme todella mielenkiintoista aikaa, jonka yhteiskunnallinen käsitteellistäminen on haasteellista. Poliitikkojen on jatkossa pystyttävä kuvaamaan samanaikaisesti erittäin abstrakteja ja mutkikkaita yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten:

    1. Globalisoituneet markkinat ja niillä pärjääminen.
    2. Väestön ikärakenne, kun eläköityvien lukumäärä kasvaa ja työmarkkinoille tulee koko ajan pienempi ikäluokka.
    3. Julkisen sektorin koko suhteessa yksityiseen sektoriin.
    4. Julkinen sääntely, joka on jo vuosia sitten mennyt kohtuuden yli ja hidastaa ja vaikeuttaa yritystoimintaa ja uusien tuotteiden saamista markkinoille.
    5. Saavutettujen etujen puolustaminen tavalla, joka hidastaa välttämätöntä uudistumista.
    6. Poliittisen johtamisen heikkous.

    Jokainen asia yksistään vaatisi tarkkaa paneutumista, vaihtoehtojen analysointia ja puntarointia ja sitten päättäväistä toimintaa. Tarvittaisiin "talvisodan hengen" kaltaista yksimielisyyttä, minkä toivominen taitaa mennä idealismin piikkiin.

    Yksimielisyyden mahdottomuus ei johdu siitä, ettei kansakunnan tilan vakavuutta tunnustettaisi. Mahdottomuus johtuu politiikan luonteesta. Siinä kun aina on se tilanne, että asioiden lisäksi käydään taistelua vallasta.

    Kukaan ei voi kuitenkaan kiistää sitä, että A:n poistuminen luottoluokittelusta on ensisijaisesti suomalaisten omaa saamattomuutta ja päättämättömyyttä. Euroopan taloudellinen tilanne on vaikea, Venäjällä on sotatila ja talouden pakotteet kohdistuvat raskaasti meihin, mutta esim. Sote –sekoilu ja kuntauudistushanke menee aivan omaan piikkiin.

    Molempia olisi tarvittu, jotta julkiset palvelut voitaisiin jatkossakin järjestää nykyistä tehokkaammin ja edullisemmin. Mutta poliittisten tavoitteiden epämääräisyys ja naiivius on estänyt välttämättömät uudistukset.

    Mutta kyllä tästä selvitään. Suomalaiset ovat käytännöllistä insinöörikansaa, jonka selviytymis- ja ratkaisukyky ovat parhaimmillaan vaikeina aikoina. Täytyy luottaa tähän kykyyn.

  • Vaalityö alkaa

  • 5.10.2014

    Lupaus ehdokkaaksi asettumisesta on annettu ja piirin kokous on asian myönteisesti päättänyt. Päätökse takana sekä oma elämäntilanne, että myös puolueen tilanne.

    Olen tietoisesti halunnut ottaa etäisyyttä poliittiseen vaikuttamiseen. Minulla on ollut viimeisen neljän vuoden aikana vain yksi luottamustehtävä Uudemaan vanhustenhuollon kannatusyhdistyksen hallituksessa. Vapaa-ajan olen lukenut ja ajanut taksia. Jälkimmäinen harrastus on antanut sellaisen näkökulman suomalaisten arkeen varsinkin pääkaupunkiseudulla, että on vain tullut jälleen halu vaikuttaa asioihin. Todellisuuden ja julkisuuden ristiriita tuntuu pahalta. Kärsijöinä ovat edelleen ne, joilla ei ole etujärjestöjä etuuksia ja asemaa lobbaamassa.

    Puolueen tilanteella viittaan lähivuosien tapahtumiin. Vaaliraha-asiat ja jätevesiasetuksen kaltaiset hölmöydet tuntuivat vetävän maton jalkojen alta pois, mikä näkyi selvästi eduskuntavaalien tuloksessa. Ehdin jo vaipumaan pessimismiin. Sitten Juha Sipilä valittiin puheenjohtajaksi; kokenut ja taitava yritysmies, mutta politiikassa uusi tulokas. Rupesin kuuntelemaan häntä ja kokemus oli hämmentävä: Tämä mieshän on lahja puolueelle ja tälle maalle. Ihan tavallinen kansalainen, mutta puhuu järkeä. Keskittyy oleelliseen. Myöntää reilusti myös omia virheitä ja etsii ratkaisuja ongelmiin. On maltillinen ja sovitteleva. Ei mitään tympeää poliittista liturgiaa peittämässä osaamattomuutta. Tuli sellainen olo, että tuossa tiimissä haluan olla mukana, jos vaan kelpuuttaavat.

    Ja sunnuntaina piirikokous teki päätöksen. Ehdin olemaan paikalla pari tuntia. Keskustan kuuluisa kenttä puhui. Herroja haukuttiin sopivasti, mutta kannustettiin myös työhön. Vieressäni istui minulle entuudestaan tuntematon iäkkään puoleinen herrasmies. Hän pyysi puheenvuoron Sote -keskustelussa ja antoi raikkaasti palautetta. Hän päätti puheenvuoronsa toteamukseen: "Tämä maa ei selviä, ellei lainsäädäntö rupea perustumaan tarpeeseen ja järkeen."

    Tuli sellainen olo, että tätä kansaa kannattaa sittenkin kuunnella.

  • Galluppi lupaa hyvää

  • 30.9.2014

    Gallupit näyttävä Keskustalle suotuisia prosenttilukuja. Jos näillä luvuilla käydään vaaleihin, Sipilä on seuraava pääministeri. Mutta karhu on kuitenkin varminta ensin kaataa ja sitten vasta järjestetään peijaiset. Minulla ei ole mitään tutkimustietoa takanani, mutta arvelen hyvän menestyksen perustuvan Juha Sipilän persoonaan ja toimintaan. Hän edustaa juuri sitä, mitä suomalaiset nyt kaipaavat: rauhallisuutta, maltillisuutta, asioiden osaamista ja yhteistyökykyä. Oman tuntemukseni perusteella pikkunäppärä politikointi, jossa puolueet syyttelevät toisiaan vääristä päätöksistä ja kehuvat vastaavasti omia toimiaan, ei pure. Se päinvastoin tympäisee.

    Suomalainen poliittinen järjestelmä on pitkään ollut omalaatuinen kolmikanta, jossa kaksi suurta puoluetta on vuoron perään muodostanut hallituksen ja kolmas on päässyt oppositioon lihomaan. Koalitiohallituksissa mikään puolue ei voi sanella ratkaisuja, koska kaikki perustuu sopimuksiin, kompromisseihin. Seurauksena on poliittisten linjausten ja vaihtoehtojen katoaminen. Niiden kadotessa tahtoo kadota myös mielenkiinto. Seurauksena on myös poliittisen keskustelun vaikeus. Kun kaikki merkittävät puolueet ovat olleet hallitusvastuussa, kaikki ovat jollakin tavalla mahastaan kiinni tehdyissä ratkaisuissa, huonoissakin. Vaatii hirmuista verbaalista akrobatiaa selittää äänestäjille, että näin tehtiin, mutta pakon edessä, kun muusta ei päästy sopuun, mutta silti haluttiin jatkaa hallituksessa jne.

    Sipilä on onnistunut puhumaan kansalle yksinkertaisesti ja nöyrästi. Myös puolueen omia virheitä on todettu ja pyritty uudella tavalla keskittymään asioihin. Se luo kuulijoihin luottamusta vaikuttamisen mahdollisuuteen. Haasteet ovat suuria, mutta niihin voidaan omilla päätöksillä vaikuttaa eikä toivottomuuteen ja alakuloon ole mitään syytä.

    Lisäksi Sipilällä on työhistoriansa perusteella sellaista asiaosaamista, jota voi pitää jopa harvinaisena politiikassa. Hänen ei tarvitse pyörittää poliittista puppugeneraattoria, vaan hän voi todeta konkreettisia ongelmia ja epäkohtia – joskus pieniäkin – joilla ongelmia voidaan korjata. Ajattelen tämän edustavan juuri sellaista perinteistä keskustalaista pragmaattisuutta, jolle nyt on tarvetta. Tuntuu hyvältä, jos kannatuksen kasvu viittaa siihen, että monet suomalaiset ajattelevat samalla tavalla.

    En voi sanoa olevani poliittisen historian asiantuntija, mutta en muista Suomen historiasta yhtä haastavaa tilannetta kuin nyt on käsillä. Tietokonekielessä on käytössä päivittämisen käsite. Ohjelmaa korjataan, jotta se toimii sutjakkaammin ja virheettömämmin ja pystyy hoitamaan myös uusia tehtäviä. Tällainen päivittäminen meillä on yhteiskuntana edessä. Sekä valtarakenteita että toimintatapoja on pakko purkaa ja kasata uudelleen. Siihen tarvitaan paljon keskustelua, sovittelua, hyvää tahtoakin ja luottamusta. Gallupin perusteella meillä on toivoa selviytymisestä.

  • Onko meillä moraaliton ministeri?

  • 26.8.2014

    Ministeri Laura Räty on ollut kovasti otsikoissa. Häneen on haluttu lyödä kaksi leimaa: Puhuessaan suomalaisten palkansaajien tuloista Räty paljastui elitistiksi, joka ei tunne yhteiskunnallista todellisuutta. Siirtäessään erilaisilla yritysjärjestelyillä osan palkkatuloistaan pääomatuloiksi Räty ei rikkonut lakia, mutta siirtyi ainakin harmaalle alueelle moraalin suhteen. Monet ovatkin kysyneet, että voiko tällainen henkilö toimia ministerinä? Jätän kysymyksen kokoomuksen arvioitavaksi.

    Poliitikon perehtyneisyys yhteiskunnan rakenteisiin korjautuu yleensä ajan mukana. Täydelliseksi se ei tule kenenkään kohdalla ja virheitä myös tulee kaikille. Ongelmaksi asia muotoutuu silloin, kun poliitikko on keskeisessä valmistelutehtävässä ja hänen mielessään oleva kartta yhteiskunnasta ei ole ajan tasalla. Silloin voidaan ohjata lainsäädäntöä väärään suuntaan. Yksittäinen rivipoliitikko ei siihen yleensä kykene, mutta ministeri on jo eri asemassa. Tosin hänenkin tukenaan on kovatasoinen virkamiehistö, joka varmasti asiavirheet korjaa. Demokratian ideana on asettaa tällaiset henkilöt neljän vuoden välein kansalaisten arvioitaviksi ja tiedän, miltä tuntuu, kun tukea ei yllättäen tulekaan.

    Mutta kysymys Rädyn moraalista on mielenkiintoinen. Jos hän järjestelee veroasioitaan voimassa olevien sääntöjen mukaisesti, lakia ei rikota. Mutta toimitaanko siinä moraalisesti arveluttavalla tavalla? Minäpä kysyn ensin itseltäni. Jos minä voisin hoitaa papin työtä yrityksen kautta ja voisin näin keventää verotustani laillisesti, tekisinkö niin? Vastaan, että tekisin. Tekisin heti. Kun Räty teki niin, miksi sanotaan hänen "kikkailevan".

    Minusta Rädyn tapaus osoittaa, miten vaikeaa on tänä päivän puhua ja nostaa julkiseen keskusteluun selväjärkisellä tavalla poliittisia kysymyksiä. Asiat korvautuvat persoonilla. Pääministeri Stubb tunnetaan lahjakkaana kielimiehenä ja selväsanaisena esiintyjänä. Mutta moni kavahtaa hänen tapaansa lähettää twitterissä viestejä. Entä missä on keskustelu Stubbin poliittisesta ohjelmasta. Millaista sosiaalipolitiikkaa hän ajaa? Miten suhtautuu lapsilisiin ja eläkkeisiin? Millaista veropolitiikkaa hän ajaa? Entä EU? Onko pääministeri liittovaltion kannattaja ja puolestapuhuja? Jne.

    Miksi kukaan ei kyse Rädyltä, että olette siirtäneet palkkatulojanne yrityksen avulla keveämmin verotettaviksi pääomatuloiksi, haluatteko antaa tämän mahdollisuuden kaikille virkamiehille ja ammatinharjoittajille? Ette halua. No voimmeko odottaa ministeriltä sellaista lainsäädäntöä, joka puuttuu tähän asiaan, poistaa porsaanreikiä ja lopettaa mahdollisuuden käyttää mutkikasta järjestelmää omaksi eduksi? Ja sitten seuranta päälle.

    Miksi kukaan ei kerro, millaiset poliittiset eturyhmät pitävät yllä terveydenhuollon monikanavaista rahoitusjärjestelmää, joka olkaa olla niin mutkikas, että sitä ei ilman pitkää erikoiskoulutusta ymmärrä? Ja kun tilanne on tällainen, fiksut osaavat noukkia rusinat pullasta. Meillä on verovaroilla kalliisti tuotettu ja ylläpidetty Yle. Miksi se ei läpivalaise näitä kysymyksiä?

    Eräs toimittaja kertoi äskettäin, että ministeri Rädyllä on "merkki päällä", ja hän on erityisessä seurannassa. Minusta tässä ei ole mitään erityisen ansiokasta. Jos ihmisen jokaista askelta ja sanaa tarkkaillaan suurennuslasin kanssa, virka saadaan pois keneltä tahansa. Kansakunta hyötyisi paljon enemmän asioiden seurannasta. Siitä, että analysoidaan päätöksiä ja päättämättömyyttä ja paljastetaan taustavaikuttajien päämääriä. Mutta niistä ei synny helposti sitä draamaa, jolla lehtiä ja ohjelma-aikaa myydään.

    Minusta Rädyn toimintaa voidaan toki arvostella, mutta on siinä mukana myös iso annos poliittista tekopyhyyttä. Enpä usko, että kovin moni ammatinharjoittaja jättäisi käyttämättä tilaisuutta hyväkseen keventää omaa verotustaan, jos sen voisi laillisesti tehdä.

    Se sama tekopyhyys on ulosliputtanut raskasta teollisuutta Suomesta jo vuosia. On luotu sellainen punertavan isänmaallisuuden käsite, jonka mukaan yrittäjien ja sijoittajien pitäisi toimia Suomessa, vaikka kilpailukyky ja kannatus heikkenevät raskaiden ja jäykkien rakenteiden seurauksena, ja se mikä on meillä säädelty mahdottomaksi, voidaan toteuttaa Aasiassa tai muualla Euroopassa.

    Ihmisen olemukseen kuuluu valitettavasti edelleen ahneus. Sitä ei kauniilla puheilla ja hurskailla toiveilla meistä ulos ajeta. Mutta lainsäätäjän tehtävänä on valjastaa ahneus yhteisen hyvän palvelukseen. Se voi toimia käyttövoimana yrittämiselle ja työnteolle. Mutta pelisääntöjen pitää olla oikeudenmukaisia ja avoimia kaikille. Ahneuden perusteella ei saa syntyä yhteiskuntaan etuoikeutettuja väestöryhmiä, jotka kiertävät velvollisuuksia, joita kuuliaiset joutuvat noudattamaan. Kansalaisten täytyy voida luottaa järjestelmään ja päättäjiin. Demokratia on edelleen toimiva järjestelmä, mutta sen sisällä täytyy olla paljon keskustelua, kriittisiä kysymyksiä ja nöyrää rehellistä asennetta.

  • Taksimies näkee monenlaista

  • 18.8.2014

    Tänään oli vapaapäivä ja ajoin taas taksia muutaman viikon tauon jälkeen. Osa asiakkaista on aina vanhuksia ja vammaisia. Palveluammattiin kuuluu auttaa heitä aina tarpeen mukaan. Oikeastaan toivoisin, että kaikilla päättäjillä olisi sama mahdollisuus joko tehdä työtä tai osallistua järjestötoimintaan, jossa pääsee seuraamaan vanhusten ja vammaisten arkea.

    En halua levittää yleistä tyytymättömyyttä. Suomessa kuitenkin eletään hyvinvointiyhteiskunnassa, jolla tarkoitan julkisia palveluita ja tulonsiirtoja. Jos osaa ja jaksaa nähdä vaivaa, elämän voi järjestää vähintään kohtuullisesti. Entä sitten, jos voimat ja osaaminen eivät riitä eikä ole sukulaisia tai läheisiä katsomassa perään. Viikoittain tapaan sellaisia kansalaisia taksin asiakkaina, että heidän jättämisensä kotiin tuntuu heitteillejätöltä.

    Asiassa on monia poliittisia haasteita. Monen vanhuksen paikka olisi selvästi hoiva- tai palvelukodissa, jossa on saatavilla ympärivuorokautista apua ja asioiden hoitoa. Tulorajoja säätelevät lait ja asetukset eivät ole ajan tasalla. Pienituloisista vastaa yhteiskunta ja suurituloisilla on varaa ostaa palveluita markkinoilta. Keskituloiset ovat väliinputoajia. Varat eivät riitä markkinoille, mutta tulorajat ovat niin tiukat, ettei hoivapaikkaa saa. Elämäntilanne saattaa muotoutua epäinhimilliseksi.

    Tilannetta voisi helpottaa monella tavalla. Minusta paras malli on hoitoseteli, mutta sen kehittämiseen näyttää liittyvän niin voimakkaita valta- ja järjestöpoliittisia intohimoja, että järki jää taka-alalle.

    Sain minä tänään myös osuvaa asennekasvatusta. Harmittelin monta kertaa, kun piti nousta vesisateeseen nostelemaan ostoskasseja ja aukomaan ovia. Sitten asiakkaaksi tuli pyörätuolipotilas. Tuli kova sadekuuro, ja mies ei päässyt suojaan. Hän kastui läpimäräksi, ennen kuin sain hänet autoon ja pyörätuolin peräkoppiin. Yritin lohdutella ja pahoitella tilannetta. Kommentti oli yllättävä. Hän katsoi silmiini ja hymyili vinosti ja sanoi, että näin on kuule käynyt kymmeniä kertoja ennenkin, mutta minä en ole sokerista. Minä en tähän sula. Minua hävetti mukavuudenhalun kapeuttama elämänasenteeni.

  • Realismia kiitos

  • 7.8.2014

    En olisi koskaan uskonut, että -vaikka pieni, niin kuitenkin todellinen –sodan pelko voi tulla elämääni. Maailma tuntuu tulleen hulluksi: Lähi-Itä on liekeissä, Ukrainassa soditaan, uutiset Afrikasta ovat karuja. Demokratiaan luottamaan tottuneelle herääminen karuun poliittiseen todellisuuteen, jossa ihmisten ja erilaisten etnisten, poliittisten ja uskonnollisten ryhmittymien välillä on niin syviä ristiriitoja, ettei niitä neuvottelemalla ratkaista, tuntuu pahalta. Tosiasia lienee kuitenkin se, että me vain olemme saaneet olla ja elää kaukana kriisipesäkkeistä. Nyt kun sellainen on melko lähellä maatamme ja koskettaa naapurivaltiota, moni turvallisuuspolitiikan peruste joutuu uuden tarkastelun kohteeksi.

    Suomi on mukana EU:n yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja myös sen päätöksenteossa. Näin tulee tietenkin ollakin. Jokin tässä asetelmassa minua kuitenkin vaivaa. Tunnistaako ja tunnustaako yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka Suomen maantieteeseen perustuvan poliittisen aseman samalla tavalla, kuin Suomessa on perinteisesti Paasikiven-Kekkosen -linjalta tunnustettu?

    Siihen on kuulunut tietoinen halu pysyä suurvaltojen -ja miksei pientenkin- turvallisuuspoliittisten eturistiriitojen ulkopuolella sekä halu toimia kansainvälisessä politiikassa mieluummin lääkärinä kuin tuomarima. Jossakin vaiheessa näytti siltä, että vanha kylmän sodan aikainen jännite Naton ja ns. Itä-Euroopan välillä vähenisi, mutta tämän päivän tilanne on taas toinen. Miksi, sitä en osaa sanoa. Mutta tuntuu pelottavalta niiden poliitikkojen toiminta, jotka haluavat rakentaa "idän ja lännen" rajan Suomen rajalle.

    Toinen vastenmielinen seikka on venäläisten ja myös presidentti Putinin vähättely, jopa pilkkaaminen. Minä en usko, että Putin on tyhmä, tai psyykkisesti häiriintynyt tai että venäläiset noin yleensä ovat jotenkin kakkosluokan kansalaisia. Ylpeä kansakunta haluaa säilyttää identiteettinsä, mikä näyttää oleva monille länsimaalaisille kova pala hyväksyttäväksi. Sellaista tämä liberalismi on.

    Kaikki tietävät, että Venäjä on sotilaallisesti niin vahva valtio, ettei Suomella ole edellytyksiä eikä mitään järkeä toimia niin, että sotilaalliset jännitteet maittemme välillä lisääntyvät. Tässä tilanteessa tietenkin vieras apu olisi tervetullut. Mutta eikö sittenkin tärkeämpää ole poliittinen toiminta niin, että naapurin kanssa tullaan toimeen kaikissa olosuhteissa. Sekä ulkoministeri Tuomioja että presidentti Niinistö ovat minusta toimineet realistisesti.

Yhteystiedot

Puhelin 0505121593
seppo.sarkiniemi@evl.fi